Lissabonissa oli mukavaa ja kaupunki teki meihin(kin) suuren vaikutuksen, totta kai, mutta halusimme jo asettua aloillemme ja odotimme malttamattomana pääsyä Odemiran kotiimme. Se oli vaan hassua, että kun yritimme löytää leipäkauppaa asuntomme ympäristöstä, niin eipä vaan löytynyt. Kävelin lopulta 3 km ylämäkeen Pombalin markiisin (Marques de Pombal, Avenida de Liberdaden päässä) seuratessa tilannetta pylvään nokasta ja päädyin, kuinkas ollakaan, tavaratalo El Corte Inglésiin. Siellähän sitä leipää oli. Tämän nimenomaisen ostoshelvetin ruokaosasto on Timin sanoin Stockan Herkku kymmenenteen potenssiin. Esimerkiksi sen juusto-osasto saa juustofriikin hulluksi. Sinne haluaisi jäädä asumaan. Reppuun siis kertyi tavaraa yllin kyllin, onneksi paluumatka oli alamäkeä.
El Corte Inglésin ja Pombalin väliin jää hieno puisto, heti kun sukelsin sinne, hengitin vapaammin ja energiataso nousi pari astetta. Suo anteeksi maalaisuuteni, mutta elämäni taso paranee heti kun pääsen luontoon. Yksi parhaista paikoista Lissabonissa (jollei paras) on Monsanton puisto (Parque Florestal de Monsanto), jonka keksimme vasta viimeisenä päivänä eli 1.12. odotellessamme Odemiran bussin lähtöä. Se on valtava alue, emmekä ehtineet tutustua kuin pieneen kulmaan, mutta aurinkoisena ja lämpimänä päivänä se oli nautinto. Jos asuisin Lissabonissa, Monsanto olisi ehdottomasti lempipaikkani kaupungissa. Niin, mitäkö siellä sitten oli? Kumpuilevaa maastoa, puita, ruohikkoa, puskia, kukkia, vain vähän ihmisiä..
Bussimatka kohti uutta kotikaupunkiamme kohti alkoi kolmen aikaan iltapäivällä. Meitä oikein jännitti. Bussikuski ei pitänyt meistä lainkaan. Syytä en tiedä. Heti kun ojensimme lippumme, hän mulkaisi meitä happamesti ja sanaakaan sanomatta heilautti päätään matkatavarasäiliöön päin. Ei tehnyt elettäkään auttaakseen meitä. Bussissa oli runsaasti tilaa ja istuimme leveästi. Minulla oli matkasukat (villasukat) jaloissa, jotka nostin viereiselle penkille. Tästä kuski ei pitänyt vaan äkäisesti ja kovaäänisesti kehotti minua nostamaan jalat pois penkiltä, koska ne haisivat! En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, mutta soföörin elekieli oli kirkasta ja selkeää. Emme koskaan päässeet perille siitä, mikä meissä ärsytti. Muille matkustajille hän oli kohtelias, joillekin jopa lipevä. Lisäksi hän ajoi kuin raivotautinen kapeita ja mutkittelevia, osin huonokuntoisia teitä. Etenkin ihan loppumatkasta, kun olimme ainoat matkustajat. Kuului kamala kolina, kun matkapakaasimme heittelehtivät säiliössä puolelta toiselle. Onneksi niissä ei ollut mitään särkyvää.
Päivä oli vaihtunut illaksi kun linjurimme ylitti Sillan. Siis sen sillan, jonka kupeessa ”meidän talomme” nököttää. Siellä se on, siellä se on! Kuski piti linjansa loppuun asti ja kärsimättömänä odotti vieressä, että saisimme ongittua kaltoin kohdellut matkalaukkumme säiliöstä. Mekin pidimme linjamme ja kiittelimme häntä ystävällisesti matkasta. Huh, jos mulkaisut voisivat tappaa.. Siinä sitten olimme, jalkakäytävällä keskellä kaupunkia (kai) ihan yksin, ei ristin sielua missään. No eipä hätää, tuumimme, lähdetään raahaamaan, kun yhtäkkiä kulman takaa ilmestyi langanlaiha noin kaksimetrinen nuorimies pienen ja paksun koiran (staffi) kanssa. Tämä oli sitten Bas Koster, hollantilainen vuokraisäntämme. Yhdessä kävelimme talolle, jonka Bas on kunnostanut tai paremminkin rakentanut uudelleen rauniosta. Ilta oli lämmin ja pehmeä, joen rannan eukalyptuspuut tuoksuivat ja linnusto äänteli monipuolisesti. Casa Boakoster, uusi kotimme seuraavat 4 kuukautta, hohti valaistuna, kutsuvana. Sympaattinen ilme naamallansa se katseli alapuolellaan olevaa siltaa. Tuntui epätodelliselta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti