Lissabonissa oli mukavaa ja kaupunki teki meihin(kin) suuren vaikutuksen, totta kai, mutta halusimme jo asettua aloillemme ja odotimme malttamattomana pääsyä Odemiran kotiimme. Se oli vaan hassua, että kun yritimme löytää leipäkauppaa asuntomme ympäristöstä, niin eipä vaan löytynyt. Kävelin lopulta 3 km ylämäkeen Pombalin markiisin (Marques de Pombal, Avenida de Liberdaden päässä) seuratessa tilannetta pylvään nokasta ja päädyin, kuinkas ollakaan, tavaratalo El Corte Inglésiin. Siellähän sitä leipää oli. Tämän nimenomaisen ostoshelvetin ruokaosasto on Timin sanoin Stockan Herkku kymmenenteen potenssiin. Esimerkiksi sen juusto-osasto saa juustofriikin hulluksi. Sinne haluaisi jäädä asumaan. Reppuun siis kertyi tavaraa yllin kyllin, onneksi paluumatka oli alamäkeä.
El Corte Inglésin ja Pombalin väliin jää hieno puisto, heti kun sukelsin sinne, hengitin vapaammin ja energiataso nousi pari astetta. Suo anteeksi maalaisuuteni, mutta elämäni taso paranee heti kun pääsen luontoon. Yksi parhaista paikoista Lissabonissa (jollei paras) on Monsanton puisto (Parque Florestal de Monsanto), jonka keksimme vasta viimeisenä päivänä eli 1.12. odotellessamme Odemiran bussin lähtöä. Se on valtava alue, emmekä ehtineet tutustua kuin pieneen kulmaan, mutta aurinkoisena ja lämpimänä päivänä se oli nautinto. Jos asuisin Lissabonissa, Monsanto olisi ehdottomasti lempipaikkani kaupungissa. Niin, mitäkö siellä sitten oli? Kumpuilevaa maastoa, puita, ruohikkoa, puskia, kukkia, vain vähän ihmisiä..
Bussimatka kohti uutta kotikaupunkiamme kohti alkoi kolmen aikaan iltapäivällä. Meitä oikein jännitti. Bussikuski ei pitänyt meistä lainkaan. Syytä en tiedä. Heti kun ojensimme lippumme, hän mulkaisi meitä happamesti ja sanaakaan sanomatta heilautti päätään matkatavarasäiliöön päin. Ei tehnyt elettäkään auttaakseen meitä. Bussissa oli runsaasti tilaa ja istuimme leveästi. Minulla oli matkasukat (villasukat) jaloissa, jotka nostin viereiselle penkille. Tästä kuski ei pitänyt vaan äkäisesti ja kovaäänisesti kehotti minua nostamaan jalat pois penkiltä, koska ne haisivat! En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, mutta soföörin elekieli oli kirkasta ja selkeää. Emme koskaan päässeet perille siitä, mikä meissä ärsytti. Muille matkustajille hän oli kohtelias, joillekin jopa lipevä. Lisäksi hän ajoi kuin raivotautinen kapeita ja mutkittelevia, osin huonokuntoisia teitä. Etenkin ihan loppumatkasta, kun olimme ainoat matkustajat. Kuului kamala kolina, kun matkapakaasimme heittelehtivät säiliössä puolelta toiselle. Onneksi niissä ei ollut mitään särkyvää.
Päivä oli vaihtunut illaksi kun linjurimme ylitti Sillan. Siis sen sillan, jonka kupeessa ”meidän talomme” nököttää. Siellä se on, siellä se on! Kuski piti linjansa loppuun asti ja kärsimättömänä odotti vieressä, että saisimme ongittua kaltoin kohdellut matkalaukkumme säiliöstä. Mekin pidimme linjamme ja kiittelimme häntä ystävällisesti matkasta. Huh, jos mulkaisut voisivat tappaa.. Siinä sitten olimme, jalkakäytävällä keskellä kaupunkia (kai) ihan yksin, ei ristin sielua missään. No eipä hätää, tuumimme, lähdetään raahaamaan, kun yhtäkkiä kulman takaa ilmestyi langanlaiha noin kaksimetrinen nuorimies pienen ja paksun koiran (staffi) kanssa. Tämä oli sitten Bas Koster, hollantilainen vuokraisäntämme. Yhdessä kävelimme talolle, jonka Bas on kunnostanut tai paremminkin rakentanut uudelleen rauniosta. Ilta oli lämmin ja pehmeä, joen rannan eukalyptuspuut tuoksuivat ja linnusto äänteli monipuolisesti. Casa Boakoster, uusi kotimme seuraavat 4 kuukautta, hohti valaistuna, kutsuvana. Sympaattinen ilme naamallansa se katseli alapuolellaan olevaa siltaa. Tuntui epätodelliselta.
tiistai 8. helmikuuta 2011
tiistai 1. helmikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa VII Portugalin valloitus alkaa
Olemme erikoistuneet off season – matkusteluun, tilaa on, hinnat ovat halvempia, kaikkialla rauhallista, suosituissakin museoissa ja arkeologisissa kohteissa vähemmän väkeä. Yöjunassa Irunista Lissaboniin oli myös tilaa runsaasti marraskuun lopulla. Säästäväisinä emme ottaneet makuupaikkoja, vaan luotimme siihen, että päivävaunussa on tarpeeksi rauhallista yöaikaan. Etukäteen rankalta tuntunut matka menikin yllättävän mukavasti, vaikka istumista kertyi reippaat 11 tuntia. Ihan hyvä tapa aloittaa elämämme ensimmäinen vierailu Portugaliin.
Matkalla mukana seuraava matkatoimistovirkailijatädin sähläyksen ansiosta Lissabonissa oli vietettävä yksi yö varakortteerissa ennen kuin pääsimme omaan pikku kaksioomme lähellä Avenida de Liberdadea. Varakortteeri oli Santa Apolonia – aseman vieressä hyvin vaatimattomassa residencialissa isohko huone varustettuna lavuaarilla ja bideellä (hmm). Varsinainen kylpyhuone sijaitsi käytävän päässä. Henkilökunta oli erittäin ystävällinen ja avulias ja kaikkialla oli siistiä.
Majapaikassa näytti meidän lisäksemme olevan kaksi muuta asukasta: intialaismiehiä, nuori ja vanha, jotka olivat pukeutuneet silkkipukuihin ja – solmioihin, tärkätyt paidat totta kai ja sliipatut kampaukset. He olisivat sopineet paremminkin Shellin hallituksen vuosikokoukseen kuin Residencial Oliveiran tv-huoneeseen lukemaan sähköpostejaan. Lissabonin aika alkoi mukavasti.
Onko syynä ikä vai joku muu, mene tiedä, mutta nykyään suurkaupungeissa voipuu. Kun on mukava huoneisto asuntona niin kuin meillä, niin siellä tulee vietettyä aikaa. Entisaikaan stimuloiduin isoissa kaupungeissa, energiaa tuntui riittävän loputtomasti. Nyt muutaman tunnin kiertely kartsalla väsyttää ja pitää päästä ”kotiin” lepäämään. No, ilmakin oli tuon viikon ajan melko sateinen ja matalapaineinen.
Mahtavia kokemuksia tuli kuitenkin taas plakkariin. Kiitos kuuluu suurelta osalta kaupungissa majaa pitävälle Timille, joka vei meitä off-tourist vyöhykkeelle mm. amatöörifado – iltaan, vai pitäisikö sanoa nykyään karaokefado-, koskettavia tulkintoja kuultiin niin taksimieheltä kuin pankkivirkailijaltakin. Ja syötiin ja varsinkin juotiin hyvin, kuinkas muuten!
Toisenlainen musiikkikokemus oli Gulbenkian säätiön orkesterin konsertti, joka soitti mm. Magnus Lindbergiä. Yleisnäkymä oli, että muut yleisön jäsenet ovat meitä rikkaampia. Erikoinen tapa oli baarissa (pysty-). Herrasväki oli hyvissä ajoin muodostanut jonon baaria ympäröivän köyden eteen. Ja kun se avattiin, kaikki ryntäsivät tiskin päässä olevalle kassalle, joita oli tasan yksi. Tässä kerrottiin mitä halutaan, sitten maksettiin ja kuitilla sai henkilökunnalta tilaamansa. Kalliisti pukeutuneet, kiiltäväkenkäiset tädit ja sedät jäivät sitten heti kassan viereen tiskille mutustelemaan sandesia, mitälietorttua ym. ja imemään sumppia. Tästä seurasi välttämättä se, että koko systeemi tukkeutui kohta. Ensin ihmiset eivät päässeet kassalta eteenpäin ja kun pääsivät, eivät mahtuneet ottamaan tilauksiaan vastaan, koska tiski oli tiukkaan kansoitettu. Siinä riitti hupia konserttia odotellessa.
Matkalla mukana seuraava matkatoimistovirkailijatädin sähläyksen ansiosta Lissabonissa oli vietettävä yksi yö varakortteerissa ennen kuin pääsimme omaan pikku kaksioomme lähellä Avenida de Liberdadea. Varakortteeri oli Santa Apolonia – aseman vieressä hyvin vaatimattomassa residencialissa isohko huone varustettuna lavuaarilla ja bideellä (hmm). Varsinainen kylpyhuone sijaitsi käytävän päässä. Henkilökunta oli erittäin ystävällinen ja avulias ja kaikkialla oli siistiä.
Majapaikassa näytti meidän lisäksemme olevan kaksi muuta asukasta: intialaismiehiä, nuori ja vanha, jotka olivat pukeutuneet silkkipukuihin ja – solmioihin, tärkätyt paidat totta kai ja sliipatut kampaukset. He olisivat sopineet paremminkin Shellin hallituksen vuosikokoukseen kuin Residencial Oliveiran tv-huoneeseen lukemaan sähköpostejaan. Lissabonin aika alkoi mukavasti.
Onko syynä ikä vai joku muu, mene tiedä, mutta nykyään suurkaupungeissa voipuu. Kun on mukava huoneisto asuntona niin kuin meillä, niin siellä tulee vietettyä aikaa. Entisaikaan stimuloiduin isoissa kaupungeissa, energiaa tuntui riittävän loputtomasti. Nyt muutaman tunnin kiertely kartsalla väsyttää ja pitää päästä ”kotiin” lepäämään. No, ilmakin oli tuon viikon ajan melko sateinen ja matalapaineinen.
Mahtavia kokemuksia tuli kuitenkin taas plakkariin. Kiitos kuuluu suurelta osalta kaupungissa majaa pitävälle Timille, joka vei meitä off-tourist vyöhykkeelle mm. amatöörifado – iltaan, vai pitäisikö sanoa nykyään karaokefado-, koskettavia tulkintoja kuultiin niin taksimieheltä kuin pankkivirkailijaltakin. Ja syötiin ja varsinkin juotiin hyvin, kuinkas muuten!
Toisenlainen musiikkikokemus oli Gulbenkian säätiön orkesterin konsertti, joka soitti mm. Magnus Lindbergiä. Yleisnäkymä oli, että muut yleisön jäsenet ovat meitä rikkaampia. Erikoinen tapa oli baarissa (pysty-). Herrasväki oli hyvissä ajoin muodostanut jonon baaria ympäröivän köyden eteen. Ja kun se avattiin, kaikki ryntäsivät tiskin päässä olevalle kassalle, joita oli tasan yksi. Tässä kerrottiin mitä halutaan, sitten maksettiin ja kuitilla sai henkilökunnalta tilaamansa. Kalliisti pukeutuneet, kiiltäväkenkäiset tädit ja sedät jäivät sitten heti kassan viereen tiskille mutustelemaan sandesia, mitälietorttua ym. ja imemään sumppia. Tästä seurasi välttämättä se, että koko systeemi tukkeutui kohta. Ensin ihmiset eivät päässeet kassalta eteenpäin ja kun pääsivät, eivät mahtuneet ottamaan tilauksiaan vastaan, koska tiski oli tiukkaan kansoitettu. Siinä riitti hupia konserttia odotellessa.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa VI Sattui Bilbaossa
Kun kahdestaan matkustelemme sitä aina silloin tällöin kaipaa muiden ihmisten, jos nyt ei seuraa, niin ainakin läsnäoloa. Siksi on tärkeää, että löydämme joka paikasta baarin tai jonkinasteisen kuppilan, missä voi vilkuilla jalkapalloa tv:stä ja paikallisia hiippareita.
Lyhyelläkin vierailulla on mukavaa, jos löytää oikein kantapaikan, missä meidät tunnetaan. Hondarribiassa paikkamme oli Lagunak, mikä on baskikieltä ja ei tarkoita laguunia vaan ystävyyttä tai jotain sinnepäin. Siinä meillä oli ystävä. Bilbaossa ei emme ehtineet saada kantiksen pätevyyttä mihinkään kippolaan, mutta yhdessä paikassa saimme melkein turpaamme.
Oli tärkeän matsin päivä, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Tulimme kesken kiihkeimpien vaiheiden pahaa aavistamatta pieneen baariin. Tapamme mukaan vain puolihuolimattomasti seurasimme ottelua tietämättä edes ketkä pelaavat, sikäläiset lyhenteet kun eivät olleet tuttuja. Paikalla oli puolisen tusinaa toisilleen ja henkilökunnalle tuttua jalkapalloentusiastia, jotka elivät täysin pelin tunnelmissa.
Sitten toinen joukkue teki maalin, mikä oli suunnaton pettymys varsinkin eräälle varsin kookkaalle ja karismaattiselle herralle. Hän raivosi täyttä kurkkua, ilmeisesti kirosi maan rakoon tuomarit ynnä muut. Seurasimme tilannetta huvittuneena, ehkä hieman naurahdimmekin, emme varmaankaan edes tälle kaverille vaan jotain ihan muuta. Siitähän tämä kimpaantui ja tuli ihan iholle huutamaan englanniksi, että hän vihaa Real Madridia ja kaikkia niitä, jotka ovat kyseisen joukkueen kannattajia. Me siinä sitten, ihan rennosti ja hymyillen, että hei, me ollaan Suomesta, ei me tiedetä näitä juttuja. Tähän kuumakalle tuhahti halveksien, mutta edelleen äänekkäästi, että mokomakin Suomi; minä nukun teidän Suomenne päällä. Meitä nauratti aika tavalla. Paikan omistajarouva vähän säikähti ja rupesi selittelemään, se on sellainen macho, ei teidän tarvitse välittää. Me oltiin vain, että de nada de nada, kaikki hyvin.
Kohta oli kuumakallekin viilentynyt sen verran, että rupesi kaduttamaan rumat sanat viattomille turisteille. Suurieleisesti hän maksoi viinimme ja pyysi anteeksi moneen kertaan. Mutisi kuitenkin samalla, että kun niin vihaa Real Madridia. Näin selvisi meillekin, että vastakkain olivat Athletic Club Bilbao ja Real Madrid ja edellinen hävisi 5-1. Hotellimme oli muuten aivan Athletic Clubin kotikentän vieressä. Ikäihmisenä olossa on se(kin) hyvä puoli, että seikkailuksi riittää varsin hyvin tämän kaltaiset sattumukset. Niitä sitten jälkeenpäin muistellaan ja naureskellaan.
Lyhyelläkin vierailulla on mukavaa, jos löytää oikein kantapaikan, missä meidät tunnetaan. Hondarribiassa paikkamme oli Lagunak, mikä on baskikieltä ja ei tarkoita laguunia vaan ystävyyttä tai jotain sinnepäin. Siinä meillä oli ystävä. Bilbaossa ei emme ehtineet saada kantiksen pätevyyttä mihinkään kippolaan, mutta yhdessä paikassa saimme melkein turpaamme.
Oli tärkeän matsin päivä, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Tulimme kesken kiihkeimpien vaiheiden pahaa aavistamatta pieneen baariin. Tapamme mukaan vain puolihuolimattomasti seurasimme ottelua tietämättä edes ketkä pelaavat, sikäläiset lyhenteet kun eivät olleet tuttuja. Paikalla oli puolisen tusinaa toisilleen ja henkilökunnalle tuttua jalkapalloentusiastia, jotka elivät täysin pelin tunnelmissa.
Sitten toinen joukkue teki maalin, mikä oli suunnaton pettymys varsinkin eräälle varsin kookkaalle ja karismaattiselle herralle. Hän raivosi täyttä kurkkua, ilmeisesti kirosi maan rakoon tuomarit ynnä muut. Seurasimme tilannetta huvittuneena, ehkä hieman naurahdimmekin, emme varmaankaan edes tälle kaverille vaan jotain ihan muuta. Siitähän tämä kimpaantui ja tuli ihan iholle huutamaan englanniksi, että hän vihaa Real Madridia ja kaikkia niitä, jotka ovat kyseisen joukkueen kannattajia. Me siinä sitten, ihan rennosti ja hymyillen, että hei, me ollaan Suomesta, ei me tiedetä näitä juttuja. Tähän kuumakalle tuhahti halveksien, mutta edelleen äänekkäästi, että mokomakin Suomi; minä nukun teidän Suomenne päällä. Meitä nauratti aika tavalla. Paikan omistajarouva vähän säikähti ja rupesi selittelemään, se on sellainen macho, ei teidän tarvitse välittää. Me oltiin vain, että de nada de nada, kaikki hyvin.
Kohta oli kuumakallekin viilentynyt sen verran, että rupesi kaduttamaan rumat sanat viattomille turisteille. Suurieleisesti hän maksoi viinimme ja pyysi anteeksi moneen kertaan. Mutisi kuitenkin samalla, että kun niin vihaa Real Madridia. Näin selvisi meillekin, että vastakkain olivat Athletic Club Bilbao ja Real Madrid ja edellinen hävisi 5-1. Hotellimme oli muuten aivan Athletic Clubin kotikentän vieressä. Ikäihmisenä olossa on se(kin) hyvä puoli, että seikkailuksi riittää varsin hyvin tämän kaltaiset sattumukset. Niitä sitten jälkeenpäin muistellaan ja naureskellaan.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa V Onni onnettomuudessa
Nyt jos koskaan päti vanha klisee: onni onnettomuudessa. Vaikka meni yli vuorokausi ennen kuin nimen sai taottua kaaliinsa, Hondarribia osoittautui aivan mahtavaksi pikkukaupungiksi. Baskit ovat miellyttävää porukkaa, ystävällisiä, mutta hyvällä tavalla ylpeitä. Kaupunki on erittäin siisti ja siellä kaikki pelaa, infraa myöten asiat kunnossa.
Hotelli sijaitsi vanhankaupungin autottomalla keskusaukiolla. Kun katsoi ulos ikkunasta, mistään ei voinut päätellä mitä vuosisataa eletään. Huone oli tosin pienehkö, mutta erittäin siisti ja saimme sen toimimaan. Henkilökunta nuorta ja suloista. Sääolot vaihtelivat aikatavalla, välillä satoi oikein kunnolla, mutta se ei tahtia haitannut. Nautimme Baskimaan menosta täysin rinnoin. Kaksi kertaa kävimme meidän mittapuumme mukaan vähän kalliimmassa paikassa syömässä meren antimia ja että oli hyvää, näitä ei hevin unohda!
Baskimaan vierailu oli huipentuva Bilbaon reissuun. Olimme varanneet siihen vain pari päivää ja yksi oli omistettu Guggenheim-museolle. Bilbao on myös hyvin siisti ja toimiva kaupunki. Ensimmäinen käyntimme keskustaan sattui vain sateiseen joulukadun avajaispäivään, jonka tungos oli matkamme huippua: tästä se ei enää pahene. Tuhannet ihmiset sateenvarjoineen matelivat pitkin ostoskatuja. Ja niitähän riitti, kävelykatuja toinen toisensa jälkeen, vieri vieressä putiikkeja, putiikkeja, niitä samoja, mitä kaikkialla muuallakin vastaavilla ostoskaduilla ympäri maailman. (Tuosta suorastaan kuvottavan suuresta tavarapaljoudesta me emme löydä mitään ostettavaa.) Ja tavaratalo El Corte Inglés.. no joo, ken ollut Stockan hulluilla päivillä.. Rahaa tuntuu riittävän, nämä ihmiset eivät olleet turisteja, vaan enemmän tai vähemmän paikallista porukkaa.
Frank Gehryn suunnittelema Bilbaon Guggenheim – museo on todellista WOW-arkkitehtuuria niin hyvässä kuin pahassa. Kaukaa se näyttää kieltämättä kiehtovalta ja komealta. Läheltä katsottuna se on aikamoinen rumilus, mutta vaikuttava yhtäkaikki. Modernin taiteen museona se on ihan omaa luokkaansa toimivuutensa ansiosta. Valtavasta koostaan huolimatta se ei hämännyt kiertelevää katsojaa, vaan koko ajan oli selvillä missä mennään ilman karttojakin. Esillä oli tietenkin hengästyttävä kattaus kaikenlaista, paljon puhuttelevaa ja koskettavaa. Amerikkalaisen nykytaiteen osuus on luonnollisesti musertava, joukossa kyllä oivia espanjalaisteoksiakin. Hieno kokemus.
Baskimaasta jäi kaiken kaikkiaan todella mukava muisto. Ehkä vielä palaamme.
Hotelli sijaitsi vanhankaupungin autottomalla keskusaukiolla. Kun katsoi ulos ikkunasta, mistään ei voinut päätellä mitä vuosisataa eletään. Huone oli tosin pienehkö, mutta erittäin siisti ja saimme sen toimimaan. Henkilökunta nuorta ja suloista. Sääolot vaihtelivat aikatavalla, välillä satoi oikein kunnolla, mutta se ei tahtia haitannut. Nautimme Baskimaan menosta täysin rinnoin. Kaksi kertaa kävimme meidän mittapuumme mukaan vähän kalliimmassa paikassa syömässä meren antimia ja että oli hyvää, näitä ei hevin unohda!
Baskimaan vierailu oli huipentuva Bilbaon reissuun. Olimme varanneet siihen vain pari päivää ja yksi oli omistettu Guggenheim-museolle. Bilbao on myös hyvin siisti ja toimiva kaupunki. Ensimmäinen käyntimme keskustaan sattui vain sateiseen joulukadun avajaispäivään, jonka tungos oli matkamme huippua: tästä se ei enää pahene. Tuhannet ihmiset sateenvarjoineen matelivat pitkin ostoskatuja. Ja niitähän riitti, kävelykatuja toinen toisensa jälkeen, vieri vieressä putiikkeja, putiikkeja, niitä samoja, mitä kaikkialla muuallakin vastaavilla ostoskaduilla ympäri maailman. (Tuosta suorastaan kuvottavan suuresta tavarapaljoudesta me emme löydä mitään ostettavaa.) Ja tavaratalo El Corte Inglés.. no joo, ken ollut Stockan hulluilla päivillä.. Rahaa tuntuu riittävän, nämä ihmiset eivät olleet turisteja, vaan enemmän tai vähemmän paikallista porukkaa.
Frank Gehryn suunnittelema Bilbaon Guggenheim – museo on todellista WOW-arkkitehtuuria niin hyvässä kuin pahassa. Kaukaa se näyttää kieltämättä kiehtovalta ja komealta. Läheltä katsottuna se on aikamoinen rumilus, mutta vaikuttava yhtäkaikki. Modernin taiteen museona se on ihan omaa luokkaansa toimivuutensa ansiosta. Valtavasta koostaan huolimatta se ei hämännyt kiertelevää katsojaa, vaan koko ajan oli selvillä missä mennään ilman karttojakin. Esillä oli tietenkin hengästyttävä kattaus kaikenlaista, paljon puhuttelevaa ja koskettavaa. Amerikkalaisen nykytaiteen osuus on luonnollisesti musertava, joukossa kyllä oivia espanjalaisteoksiakin. Hieno kokemus.
Baskimaasta jäi kaiken kaikkiaan todella mukava muisto. Ehkä vielä palaamme.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa IV Baskien yllätys
Siinä sitä sitten oltiin pahimpaan ruuhka-aikaan Pariisin vilkkaimmalla asemalla eikä tietoakaan miten siitä päästäisiin Iruniin, jossa odottaisi hotellihuone. Ranskan Hendaye ja Espanjan Irun ovat rajakaupunkeja ja toistensa rajanaapureita, oikeastaan samaa kaupunkia. Selvisi, että vaikka Iruniin ei enää sinä iltana junalla pääsisi, niin voisi mennä Hendayeen asti ja siitä voisi ottaa taksin hotelliin. No, ei niin paha, vaikka rahanmeno harmitti, päästäisiin kuitenkin määränpäähän helposti. Niinhän me luulimme.
Toisessa luokassa oli lentokonemaisen ahdasta, mutta matka eteni. Pudotettuamme matkatavaramme Hendayen asemalaiturille, sinne asti oli tullut vain muutama muu, ja katseltuamme ympärillemme paikka näytti epäilyttävän autiolta. Kyllä, autio se olikin. Kun saimme itsemme asemarakennuksen ulkopuolelle, ovet suljettiin, vain yksi nuori nainen värjötteli seinään nojaten ja kyytiä odottaen.
Ei muita ihmisiä, ei autoja, puhumattakaan takseista. Ystävällinen odottelija osasi hieman englantia ja kävi ilmi, että A. hän oli portugalilainen, B. odotti poikaystäväänsä ja C. oli menossa Espanjan puolelle. Hän lupasi kaverinsa puolesta, että tämä kyllä veisi meidät Irunin asemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsisi. Näin kävikin eikä tämä baski suostunut ottamaan mitään korvausta vaivannäöstään. Poskisuudelmin kiitimme ihmisrakasta pariskuntaa.
Kas vain, tämä asema oli ihan yhtä autio ja kiinni kuin edellinenkin. Tosin tämän asemarakennuksen seinään nojaava nuori mies ei tiennyt mitään, kohautteli vain olkapäitään. No, ei hätää, hotellinhan pitäisi olla ihan tuossa nurkan takana. Kaipa vielä jaksaisimme raahautua ylimääräisen 50 kg:n kanssa sinne asti. Aseman seinään kiinnitetystä kartasta ei löytynyt katua, jolla Hotel Palacete sijaitsee, joten lähdimme umpimähkään johonkin päin. Tässä vaiheessa oltiin jo seuraavan vuorokauden puolella. Koko kaupunki oli autio. Ei ristinsielua missään, ei edes autoja.
Onneksemme eräs juottola hääti kaksi viimeistä asiakastaan kadulle suoraan syliimme. Herrat olivat hieman nauttineita, mutta hyvällä tuulella, toisella välttävä englanti. Näytimme paperista hotellimme nimeä ja osoitetta. Kesti vähän aikaa ennen kuin sedät saivat meidät tajuamaan, että Hotel Palacete sijaitsee kokonaan toisessa, tosin läheisessä, kaupungissa Hondarribiassa. Siis missä? Ei hätää, sanoivat sedät ja toinen soitti kännykällään poliisit paikalle. Nämä ilmestyivät tuota pikaa leppoisesti kävellen ja kuuntelivat lievä hymynkare huulillaan setien selostusta tapahtuneesta. Paikalle tilattiin taksi ja puolen tunnin päästä seisoimme keskiaikaisen aukion keskellä Hotel Palaceten edessä kaupungissa, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.
Toisessa luokassa oli lentokonemaisen ahdasta, mutta matka eteni. Pudotettuamme matkatavaramme Hendayen asemalaiturille, sinne asti oli tullut vain muutama muu, ja katseltuamme ympärillemme paikka näytti epäilyttävän autiolta. Kyllä, autio se olikin. Kun saimme itsemme asemarakennuksen ulkopuolelle, ovet suljettiin, vain yksi nuori nainen värjötteli seinään nojaten ja kyytiä odottaen.
Ei muita ihmisiä, ei autoja, puhumattakaan takseista. Ystävällinen odottelija osasi hieman englantia ja kävi ilmi, että A. hän oli portugalilainen, B. odotti poikaystäväänsä ja C. oli menossa Espanjan puolelle. Hän lupasi kaverinsa puolesta, että tämä kyllä veisi meidät Irunin asemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsisi. Näin kävikin eikä tämä baski suostunut ottamaan mitään korvausta vaivannäöstään. Poskisuudelmin kiitimme ihmisrakasta pariskuntaa.
Kas vain, tämä asema oli ihan yhtä autio ja kiinni kuin edellinenkin. Tosin tämän asemarakennuksen seinään nojaava nuori mies ei tiennyt mitään, kohautteli vain olkapäitään. No, ei hätää, hotellinhan pitäisi olla ihan tuossa nurkan takana. Kaipa vielä jaksaisimme raahautua ylimääräisen 50 kg:n kanssa sinne asti. Aseman seinään kiinnitetystä kartasta ei löytynyt katua, jolla Hotel Palacete sijaitsee, joten lähdimme umpimähkään johonkin päin. Tässä vaiheessa oltiin jo seuraavan vuorokauden puolella. Koko kaupunki oli autio. Ei ristinsielua missään, ei edes autoja.
Onneksemme eräs juottola hääti kaksi viimeistä asiakastaan kadulle suoraan syliimme. Herrat olivat hieman nauttineita, mutta hyvällä tuulella, toisella välttävä englanti. Näytimme paperista hotellimme nimeä ja osoitetta. Kesti vähän aikaa ennen kuin sedät saivat meidät tajuamaan, että Hotel Palacete sijaitsee kokonaan toisessa, tosin läheisessä, kaupungissa Hondarribiassa. Siis missä? Ei hätää, sanoivat sedät ja toinen soitti kännykällään poliisit paikalle. Nämä ilmestyivät tuota pikaa leppoisesti kävellen ja kuuntelivat lievä hymynkare huulillaan setien selostusta tapahtuneesta. Paikalle tilattiin taksi ja puolen tunnin päästä seisoimme keskiaikaisen aukion keskellä Hotel Palaceten edessä kaupungissa, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa III Kohti Baskimaata
Vedettyämme ja raahattuamme matkapakaasit ja itsemme asemalle musta pilvi purjehti horisonttiin (tämä siis kuvainnollisesti). Juna-aikataulua oli syynätty tarkkaan ja moneen kertaan: juu tuolla on lähdettävä, jotta ehditään Irunin junaan, joka lähtisi Montparnassen asemalta klo 15:50. Kummaltakin oli vain jäänyt huomaamatta se pienen pieni D - kirjain, joka oli symboli sille, että juuri sinä maanantaina kaikista vuoden muista maanantaista poiketen ei tuo juna ollut kulussa.
Tapahtui kesällä: Yhden naisen yksityinen matkatoimisto oli elokuussa 2010 tehnyt merkittävän löydön: kahden hengen matkaliput TGV-junalla Pariisista Espanjan Iruniin ENSIMMÄISESSÄ LUOKASSA yhteensä 80 €! Euroopan junayhtiöt myyvät ennakkoon joskus matkoja käsittämättömän halvalla. Tämän matkan normaalihinta on kahdelta n. 250 € ja toisessakin luokassa 190 €. Aikamoinen löytö tälle matkatoimistolle. Sitä juhlistettiin kuohuviinillä ja siitä riitti juttua pitkään. Tämä matkatoimistovirkailijatäti oikein rallatteli pari päivää onnistuneen kaappauksen johdosta.
Takaisin Maintenonin asemalle. Seuraava juna lähtisi tunnin kuluttua ja silloin jäisi 10 minuuttia junanvaihtoon olettaen, että se olisi ajoissa. Paniikin kulma jo vilahti kun kuulutus kertoi, että Montparnasselle lähtisi bussi aseman edestä. Jippii olemme pelastuneet, jupisimme kun bussi kaartoi akveduktin alitse matkaan, ja kiva mennä bussilla. Mutta autobus menikin vain Rambouilletiin asti ja siitä olisi matkaa jatkettava paikallisjunalla. No, ei muuta kuin raahaamaan taas portaita alas ylös edelleenkin RRRaskaita matkalaukkuja.
Pelastusolosta ei ollut enää tietoakaan, kun juna ei inahtanutkaan siihen aikaan kun sen oli ilmoitettu lähtevän. Kun se vihdoin lähti 40 min myöhässä eli vielä pikkiriikkinen toive siitä, että ehditään kunnes selvisi mikä on paikallisjuna Pariisin lähiöissä. Pötkö tuskin pääsi vauhtiin kun jo hidastettiin seuraavaa pysäkkiä varten ja niitä riitti. Tuskin koskaan on statuksensa turistiksi vaihtanut matkatoimistovirkailijatäti ollut niin lähellä aivoinfarktia kuin siinä vaiheessa kun Ranskan rautateiden ylpeys pysähtyi juuri ennen Montparnassen asemaa odottamaan jotakin ja kellon viisarit osoittivat 15:50. Ja meidän ihanat ensimmäisen luokan paikkamme tyhjinä kiisivät 300 km tunnissa kohti Espanjaa.
Tapahtui kesällä: Yhden naisen yksityinen matkatoimisto oli elokuussa 2010 tehnyt merkittävän löydön: kahden hengen matkaliput TGV-junalla Pariisista Espanjan Iruniin ENSIMMÄISESSÄ LUOKASSA yhteensä 80 €! Euroopan junayhtiöt myyvät ennakkoon joskus matkoja käsittämättömän halvalla. Tämän matkan normaalihinta on kahdelta n. 250 € ja toisessakin luokassa 190 €. Aikamoinen löytö tälle matkatoimistolle. Sitä juhlistettiin kuohuviinillä ja siitä riitti juttua pitkään. Tämä matkatoimistovirkailijatäti oikein rallatteli pari päivää onnistuneen kaappauksen johdosta.
Takaisin Maintenonin asemalle. Seuraava juna lähtisi tunnin kuluttua ja silloin jäisi 10 minuuttia junanvaihtoon olettaen, että se olisi ajoissa. Paniikin kulma jo vilahti kun kuulutus kertoi, että Montparnasselle lähtisi bussi aseman edestä. Jippii olemme pelastuneet, jupisimme kun bussi kaartoi akveduktin alitse matkaan, ja kiva mennä bussilla. Mutta autobus menikin vain Rambouilletiin asti ja siitä olisi matkaa jatkettava paikallisjunalla. No, ei muuta kuin raahaamaan taas portaita alas ylös edelleenkin RRRaskaita matkalaukkuja.
Pelastusolosta ei ollut enää tietoakaan, kun juna ei inahtanutkaan siihen aikaan kun sen oli ilmoitettu lähtevän. Kun se vihdoin lähti 40 min myöhässä eli vielä pikkiriikkinen toive siitä, että ehditään kunnes selvisi mikä on paikallisjuna Pariisin lähiöissä. Pötkö tuskin pääsi vauhtiin kun jo hidastettiin seuraavaa pysäkkiä varten ja niitä riitti. Tuskin koskaan on statuksensa turistiksi vaihtanut matkatoimistovirkailijatäti ollut niin lähellä aivoinfarktia kuin siinä vaiheessa kun Ranskan rautateiden ylpeys pysähtyi juuri ennen Montparnassen asemaa odottamaan jotakin ja kellon viisarit osoittivat 15:50. Ja meidän ihanat ensimmäisen luokan paikkamme tyhjinä kiisivät 300 km tunnissa kohti Espanjaa.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa II Maintenon
Maintenonissa oli mitä kaunein syksy meneillään. Ruska ehkä parhaimmillaan? Lämmintä sopivat 16–17 astetta lähteäkseni pyöräilemähän. Talossa on valmiina ihan kunnossa oleva kolmivaihteinen naisten Helkama. Sillä sitten sotkin menemään pitkin tuttuja tanhuvia, hampaat irvessä. Helevetin raskasta pitkästä aikaa, ylämäet. Jokainen kerta oli edellistä tuskaisempi, kunnes neljännellä kerralla Pohjois-Ranskaa kuritti ihan kunnon syystuuli. Lähdin silti reissuun. Ei olisi pitänyt. Kun vastatuulessa suhteellisen jyrkässä alamäessä jouduin polkemaan henkeni edestä päästäkseni eteenpäin, huusin kohti Beaucin ylängön upeinta ruskaa: PerkeLe! ja ajattelin: tämä oli tässä. Pari päivää kuljin jäykin jaloin ja laskin pakottavat takamukseni varovasti sohvalle - voi kuntoilun autuutta!
Villa Linna on soma ja kodikas pikku tönö rauhallisella omakotialueella ja sitä ympäröi sikäläisittäin kohtalaisen kokoinen, sievä piha. Mutta, mutta - ei edelleenkään nettiyhteyksiä! Kaipasimme niitä jo ensimmäisellä kerralla neljä vuotta sitten. Ranska on tietoliikenneyhteyksiltään kehitysmaa. Koko kaupungissa ei ole julkisia nettiyhteyksiä, lähimmät nettikahvilat ja sen sellaiset olivat Chartresin kaupungissa 20 km päässä. Eikä sielläkään niihin pääse kompastumaan. Aika usein tuli sanottua: nyt jos pääsis nettiin.. Ruoka oli kuitenkin hyvää, liiankin hyvää..
Edellä mainitun rajuilman ansiosta ruska siirtyi puista maahan eli lehdet satoivat peittämään maat ja mannut kahlattavaksi asti. Koska Villa Linnan mystistä puutarhuria ei näkynyt, pääsin harrastamaan suosikkikuntoilumuotoani eli hyötyliikuntaa. Ehkä lehtien haravoiminen ei ole kovin hohdokasta, mutta nautin suunnattomasti märkien lehtien siirtelystä paikasta toiseen. Ilmakin oli siihen mitä otollisin, pilvipoutaa 9 asteen verran.
Niin siinä kaksi viikkoa vierähti humps vaan eikä mitään mainitsemisen arvoista saatu aikaiseksi. Televisiota katsoin vähän niin kuin varastoon, tiedossahan oli, että sitä herkkua ei juurikaan ole tarjon tulevina kuukausina. Ranskalaiset rakastavat visailuja ja niin minäkin. Ne ovat sitä paitsi kielen oppimisen kannalta varsin hyödyllisiä.
Jätin siis pyöräilyn ja lehdetkin oli haravoitu parissa päivässä, niin oli pakko siirtyä sekundahölkkään eli hissuttelujuoksuun. Tiedäthän tuon lajin, jossa vauhti on sitä luokkaa, että jos hidastaisi vähääkään, niin menisi taaksepäin. Maintenonissa siihen on mitä ihanteellisin pikku metsikkö, jossa 50 - 60 min voi hissutella ilman, että törmää kehenkään paitsi siihen kaupungin toiseen suomalaiseen, joka sattuu myös asumaan Villa Linnassa..
Viimeisenä aamuna ennen matkaan lähtöä minä loihe siinä ihmettelemään, että miten onkin kaikki mennyt niin putkeen, sulavasti ja sujuvasti, noin vain ilman voimasanoja talo siivottu, pyykit pesty, laukut pakattu ja mitä kaikkea. Samalla mieleen hiipi taikauskoinen epäilys siitä, että jotain tulee menemään rajusti pieleen - tietäisi vain mitä.
Villa Linna on soma ja kodikas pikku tönö rauhallisella omakotialueella ja sitä ympäröi sikäläisittäin kohtalaisen kokoinen, sievä piha. Mutta, mutta - ei edelleenkään nettiyhteyksiä! Kaipasimme niitä jo ensimmäisellä kerralla neljä vuotta sitten. Ranska on tietoliikenneyhteyksiltään kehitysmaa. Koko kaupungissa ei ole julkisia nettiyhteyksiä, lähimmät nettikahvilat ja sen sellaiset olivat Chartresin kaupungissa 20 km päässä. Eikä sielläkään niihin pääse kompastumaan. Aika usein tuli sanottua: nyt jos pääsis nettiin.. Ruoka oli kuitenkin hyvää, liiankin hyvää..
Edellä mainitun rajuilman ansiosta ruska siirtyi puista maahan eli lehdet satoivat peittämään maat ja mannut kahlattavaksi asti. Koska Villa Linnan mystistä puutarhuria ei näkynyt, pääsin harrastamaan suosikkikuntoilumuotoani eli hyötyliikuntaa. Ehkä lehtien haravoiminen ei ole kovin hohdokasta, mutta nautin suunnattomasti märkien lehtien siirtelystä paikasta toiseen. Ilmakin oli siihen mitä otollisin, pilvipoutaa 9 asteen verran.
Niin siinä kaksi viikkoa vierähti humps vaan eikä mitään mainitsemisen arvoista saatu aikaiseksi. Televisiota katsoin vähän niin kuin varastoon, tiedossahan oli, että sitä herkkua ei juurikaan ole tarjon tulevina kuukausina. Ranskalaiset rakastavat visailuja ja niin minäkin. Ne ovat sitä paitsi kielen oppimisen kannalta varsin hyödyllisiä.
Jätin siis pyöräilyn ja lehdetkin oli haravoitu parissa päivässä, niin oli pakko siirtyä sekundahölkkään eli hissuttelujuoksuun. Tiedäthän tuon lajin, jossa vauhti on sitä luokkaa, että jos hidastaisi vähääkään, niin menisi taaksepäin. Maintenonissa siihen on mitä ihanteellisin pikku metsikkö, jossa 50 - 60 min voi hissutella ilman, että törmää kehenkään paitsi siihen kaupungin toiseen suomalaiseen, joka sattuu myös asumaan Villa Linnassa..
Viimeisenä aamuna ennen matkaan lähtöä minä loihe siinä ihmettelemään, että miten onkin kaikki mennyt niin putkeen, sulavasti ja sujuvasti, noin vain ilman voimasanoja talo siivottu, pyykit pesty, laukut pakattu ja mitä kaikkea. Samalla mieleen hiipi taikauskoinen epäilys siitä, että jotain tulee menemään rajusti pieleen - tietäisi vain mitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
