Lissabonissa oli mukavaa ja kaupunki teki meihin(kin) suuren vaikutuksen, totta kai, mutta halusimme jo asettua aloillemme ja odotimme malttamattomana pääsyä Odemiran kotiimme. Se oli vaan hassua, että kun yritimme löytää leipäkauppaa asuntomme ympäristöstä, niin eipä vaan löytynyt. Kävelin lopulta 3 km ylämäkeen Pombalin markiisin (Marques de Pombal, Avenida de Liberdaden päässä) seuratessa tilannetta pylvään nokasta ja päädyin, kuinkas ollakaan, tavaratalo El Corte Inglésiin. Siellähän sitä leipää oli. Tämän nimenomaisen ostoshelvetin ruokaosasto on Timin sanoin Stockan Herkku kymmenenteen potenssiin. Esimerkiksi sen juusto-osasto saa juustofriikin hulluksi. Sinne haluaisi jäädä asumaan. Reppuun siis kertyi tavaraa yllin kyllin, onneksi paluumatka oli alamäkeä.
El Corte Inglésin ja Pombalin väliin jää hieno puisto, heti kun sukelsin sinne, hengitin vapaammin ja energiataso nousi pari astetta. Suo anteeksi maalaisuuteni, mutta elämäni taso paranee heti kun pääsen luontoon. Yksi parhaista paikoista Lissabonissa (jollei paras) on Monsanton puisto (Parque Florestal de Monsanto), jonka keksimme vasta viimeisenä päivänä eli 1.12. odotellessamme Odemiran bussin lähtöä. Se on valtava alue, emmekä ehtineet tutustua kuin pieneen kulmaan, mutta aurinkoisena ja lämpimänä päivänä se oli nautinto. Jos asuisin Lissabonissa, Monsanto olisi ehdottomasti lempipaikkani kaupungissa. Niin, mitäkö siellä sitten oli? Kumpuilevaa maastoa, puita, ruohikkoa, puskia, kukkia, vain vähän ihmisiä..
Bussimatka kohti uutta kotikaupunkiamme kohti alkoi kolmen aikaan iltapäivällä. Meitä oikein jännitti. Bussikuski ei pitänyt meistä lainkaan. Syytä en tiedä. Heti kun ojensimme lippumme, hän mulkaisi meitä happamesti ja sanaakaan sanomatta heilautti päätään matkatavarasäiliöön päin. Ei tehnyt elettäkään auttaakseen meitä. Bussissa oli runsaasti tilaa ja istuimme leveästi. Minulla oli matkasukat (villasukat) jaloissa, jotka nostin viereiselle penkille. Tästä kuski ei pitänyt vaan äkäisesti ja kovaäänisesti kehotti minua nostamaan jalat pois penkiltä, koska ne haisivat! En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, mutta soföörin elekieli oli kirkasta ja selkeää. Emme koskaan päässeet perille siitä, mikä meissä ärsytti. Muille matkustajille hän oli kohtelias, joillekin jopa lipevä. Lisäksi hän ajoi kuin raivotautinen kapeita ja mutkittelevia, osin huonokuntoisia teitä. Etenkin ihan loppumatkasta, kun olimme ainoat matkustajat. Kuului kamala kolina, kun matkapakaasimme heittelehtivät säiliössä puolelta toiselle. Onneksi niissä ei ollut mitään särkyvää.
Päivä oli vaihtunut illaksi kun linjurimme ylitti Sillan. Siis sen sillan, jonka kupeessa ”meidän talomme” nököttää. Siellä se on, siellä se on! Kuski piti linjansa loppuun asti ja kärsimättömänä odotti vieressä, että saisimme ongittua kaltoin kohdellut matkalaukkumme säiliöstä. Mekin pidimme linjamme ja kiittelimme häntä ystävällisesti matkasta. Huh, jos mulkaisut voisivat tappaa.. Siinä sitten olimme, jalkakäytävällä keskellä kaupunkia (kai) ihan yksin, ei ristin sielua missään. No eipä hätää, tuumimme, lähdetään raahaamaan, kun yhtäkkiä kulman takaa ilmestyi langanlaiha noin kaksimetrinen nuorimies pienen ja paksun koiran (staffi) kanssa. Tämä oli sitten Bas Koster, hollantilainen vuokraisäntämme. Yhdessä kävelimme talolle, jonka Bas on kunnostanut tai paremminkin rakentanut uudelleen rauniosta. Ilta oli lämmin ja pehmeä, joen rannan eukalyptuspuut tuoksuivat ja linnusto äänteli monipuolisesti. Casa Boakoster, uusi kotimme seuraavat 4 kuukautta, hohti valaistuna, kutsuvana. Sympaattinen ilme naamallansa se katseli alapuolellaan olevaa siltaa. Tuntui epätodelliselta.
tiistai 8. helmikuuta 2011
tiistai 1. helmikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa VII Portugalin valloitus alkaa
Olemme erikoistuneet off season – matkusteluun, tilaa on, hinnat ovat halvempia, kaikkialla rauhallista, suosituissakin museoissa ja arkeologisissa kohteissa vähemmän väkeä. Yöjunassa Irunista Lissaboniin oli myös tilaa runsaasti marraskuun lopulla. Säästäväisinä emme ottaneet makuupaikkoja, vaan luotimme siihen, että päivävaunussa on tarpeeksi rauhallista yöaikaan. Etukäteen rankalta tuntunut matka menikin yllättävän mukavasti, vaikka istumista kertyi reippaat 11 tuntia. Ihan hyvä tapa aloittaa elämämme ensimmäinen vierailu Portugaliin.
Matkalla mukana seuraava matkatoimistovirkailijatädin sähläyksen ansiosta Lissabonissa oli vietettävä yksi yö varakortteerissa ennen kuin pääsimme omaan pikku kaksioomme lähellä Avenida de Liberdadea. Varakortteeri oli Santa Apolonia – aseman vieressä hyvin vaatimattomassa residencialissa isohko huone varustettuna lavuaarilla ja bideellä (hmm). Varsinainen kylpyhuone sijaitsi käytävän päässä. Henkilökunta oli erittäin ystävällinen ja avulias ja kaikkialla oli siistiä.
Majapaikassa näytti meidän lisäksemme olevan kaksi muuta asukasta: intialaismiehiä, nuori ja vanha, jotka olivat pukeutuneet silkkipukuihin ja – solmioihin, tärkätyt paidat totta kai ja sliipatut kampaukset. He olisivat sopineet paremminkin Shellin hallituksen vuosikokoukseen kuin Residencial Oliveiran tv-huoneeseen lukemaan sähköpostejaan. Lissabonin aika alkoi mukavasti.
Onko syynä ikä vai joku muu, mene tiedä, mutta nykyään suurkaupungeissa voipuu. Kun on mukava huoneisto asuntona niin kuin meillä, niin siellä tulee vietettyä aikaa. Entisaikaan stimuloiduin isoissa kaupungeissa, energiaa tuntui riittävän loputtomasti. Nyt muutaman tunnin kiertely kartsalla väsyttää ja pitää päästä ”kotiin” lepäämään. No, ilmakin oli tuon viikon ajan melko sateinen ja matalapaineinen.
Mahtavia kokemuksia tuli kuitenkin taas plakkariin. Kiitos kuuluu suurelta osalta kaupungissa majaa pitävälle Timille, joka vei meitä off-tourist vyöhykkeelle mm. amatöörifado – iltaan, vai pitäisikö sanoa nykyään karaokefado-, koskettavia tulkintoja kuultiin niin taksimieheltä kuin pankkivirkailijaltakin. Ja syötiin ja varsinkin juotiin hyvin, kuinkas muuten!
Toisenlainen musiikkikokemus oli Gulbenkian säätiön orkesterin konsertti, joka soitti mm. Magnus Lindbergiä. Yleisnäkymä oli, että muut yleisön jäsenet ovat meitä rikkaampia. Erikoinen tapa oli baarissa (pysty-). Herrasväki oli hyvissä ajoin muodostanut jonon baaria ympäröivän köyden eteen. Ja kun se avattiin, kaikki ryntäsivät tiskin päässä olevalle kassalle, joita oli tasan yksi. Tässä kerrottiin mitä halutaan, sitten maksettiin ja kuitilla sai henkilökunnalta tilaamansa. Kalliisti pukeutuneet, kiiltäväkenkäiset tädit ja sedät jäivät sitten heti kassan viereen tiskille mutustelemaan sandesia, mitälietorttua ym. ja imemään sumppia. Tästä seurasi välttämättä se, että koko systeemi tukkeutui kohta. Ensin ihmiset eivät päässeet kassalta eteenpäin ja kun pääsivät, eivät mahtuneet ottamaan tilauksiaan vastaan, koska tiski oli tiukkaan kansoitettu. Siinä riitti hupia konserttia odotellessa.
Matkalla mukana seuraava matkatoimistovirkailijatädin sähläyksen ansiosta Lissabonissa oli vietettävä yksi yö varakortteerissa ennen kuin pääsimme omaan pikku kaksioomme lähellä Avenida de Liberdadea. Varakortteeri oli Santa Apolonia – aseman vieressä hyvin vaatimattomassa residencialissa isohko huone varustettuna lavuaarilla ja bideellä (hmm). Varsinainen kylpyhuone sijaitsi käytävän päässä. Henkilökunta oli erittäin ystävällinen ja avulias ja kaikkialla oli siistiä.
Majapaikassa näytti meidän lisäksemme olevan kaksi muuta asukasta: intialaismiehiä, nuori ja vanha, jotka olivat pukeutuneet silkkipukuihin ja – solmioihin, tärkätyt paidat totta kai ja sliipatut kampaukset. He olisivat sopineet paremminkin Shellin hallituksen vuosikokoukseen kuin Residencial Oliveiran tv-huoneeseen lukemaan sähköpostejaan. Lissabonin aika alkoi mukavasti.
Onko syynä ikä vai joku muu, mene tiedä, mutta nykyään suurkaupungeissa voipuu. Kun on mukava huoneisto asuntona niin kuin meillä, niin siellä tulee vietettyä aikaa. Entisaikaan stimuloiduin isoissa kaupungeissa, energiaa tuntui riittävän loputtomasti. Nyt muutaman tunnin kiertely kartsalla väsyttää ja pitää päästä ”kotiin” lepäämään. No, ilmakin oli tuon viikon ajan melko sateinen ja matalapaineinen.
Mahtavia kokemuksia tuli kuitenkin taas plakkariin. Kiitos kuuluu suurelta osalta kaupungissa majaa pitävälle Timille, joka vei meitä off-tourist vyöhykkeelle mm. amatöörifado – iltaan, vai pitäisikö sanoa nykyään karaokefado-, koskettavia tulkintoja kuultiin niin taksimieheltä kuin pankkivirkailijaltakin. Ja syötiin ja varsinkin juotiin hyvin, kuinkas muuten!
Toisenlainen musiikkikokemus oli Gulbenkian säätiön orkesterin konsertti, joka soitti mm. Magnus Lindbergiä. Yleisnäkymä oli, että muut yleisön jäsenet ovat meitä rikkaampia. Erikoinen tapa oli baarissa (pysty-). Herrasväki oli hyvissä ajoin muodostanut jonon baaria ympäröivän köyden eteen. Ja kun se avattiin, kaikki ryntäsivät tiskin päässä olevalle kassalle, joita oli tasan yksi. Tässä kerrottiin mitä halutaan, sitten maksettiin ja kuitilla sai henkilökunnalta tilaamansa. Kalliisti pukeutuneet, kiiltäväkenkäiset tädit ja sedät jäivät sitten heti kassan viereen tiskille mutustelemaan sandesia, mitälietorttua ym. ja imemään sumppia. Tästä seurasi välttämättä se, että koko systeemi tukkeutui kohta. Ensin ihmiset eivät päässeet kassalta eteenpäin ja kun pääsivät, eivät mahtuneet ottamaan tilauksiaan vastaan, koska tiski oli tiukkaan kansoitettu. Siinä riitti hupia konserttia odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
