Maintenonissa oli mitä kaunein syksy meneillään. Ruska ehkä parhaimmillaan? Lämmintä sopivat 16–17 astetta lähteäkseni pyöräilemähän. Talossa on valmiina ihan kunnossa oleva kolmivaihteinen naisten Helkama. Sillä sitten sotkin menemään pitkin tuttuja tanhuvia, hampaat irvessä. Helevetin raskasta pitkästä aikaa, ylämäet. Jokainen kerta oli edellistä tuskaisempi, kunnes neljännellä kerralla Pohjois-Ranskaa kuritti ihan kunnon syystuuli. Lähdin silti reissuun. Ei olisi pitänyt. Kun vastatuulessa suhteellisen jyrkässä alamäessä jouduin polkemaan henkeni edestä päästäkseni eteenpäin, huusin kohti Beaucin ylängön upeinta ruskaa: PerkeLe! ja ajattelin: tämä oli tässä. Pari päivää kuljin jäykin jaloin ja laskin pakottavat takamukseni varovasti sohvalle - voi kuntoilun autuutta!
Villa Linna on soma ja kodikas pikku tönö rauhallisella omakotialueella ja sitä ympäröi sikäläisittäin kohtalaisen kokoinen, sievä piha. Mutta, mutta - ei edelleenkään nettiyhteyksiä! Kaipasimme niitä jo ensimmäisellä kerralla neljä vuotta sitten. Ranska on tietoliikenneyhteyksiltään kehitysmaa. Koko kaupungissa ei ole julkisia nettiyhteyksiä, lähimmät nettikahvilat ja sen sellaiset olivat Chartresin kaupungissa 20 km päässä. Eikä sielläkään niihin pääse kompastumaan. Aika usein tuli sanottua: nyt jos pääsis nettiin.. Ruoka oli kuitenkin hyvää, liiankin hyvää..
Edellä mainitun rajuilman ansiosta ruska siirtyi puista maahan eli lehdet satoivat peittämään maat ja mannut kahlattavaksi asti. Koska Villa Linnan mystistä puutarhuria ei näkynyt, pääsin harrastamaan suosikkikuntoilumuotoani eli hyötyliikuntaa. Ehkä lehtien haravoiminen ei ole kovin hohdokasta, mutta nautin suunnattomasti märkien lehtien siirtelystä paikasta toiseen. Ilmakin oli siihen mitä otollisin, pilvipoutaa 9 asteen verran.
Niin siinä kaksi viikkoa vierähti humps vaan eikä mitään mainitsemisen arvoista saatu aikaiseksi. Televisiota katsoin vähän niin kuin varastoon, tiedossahan oli, että sitä herkkua ei juurikaan ole tarjon tulevina kuukausina. Ranskalaiset rakastavat visailuja ja niin minäkin. Ne ovat sitä paitsi kielen oppimisen kannalta varsin hyödyllisiä.
Jätin siis pyöräilyn ja lehdetkin oli haravoitu parissa päivässä, niin oli pakko siirtyä sekundahölkkään eli hissuttelujuoksuun. Tiedäthän tuon lajin, jossa vauhti on sitä luokkaa, että jos hidastaisi vähääkään, niin menisi taaksepäin. Maintenonissa siihen on mitä ihanteellisin pikku metsikkö, jossa 50 - 60 min voi hissutella ilman, että törmää kehenkään paitsi siihen kaupungin toiseen suomalaiseen, joka sattuu myös asumaan Villa Linnassa..
Viimeisenä aamuna ennen matkaan lähtöä minä loihe siinä ihmettelemään, että miten onkin kaikki mennyt niin putkeen, sulavasti ja sujuvasti, noin vain ilman voimasanoja talo siivottu, pyykit pesty, laukut pakattu ja mitä kaikkea. Samalla mieleen hiipi taikauskoinen epäilys siitä, että jotain tulee menemään rajusti pieleen - tietäisi vain mitä.
tiistai 28. joulukuuta 2010
torstai 16. joulukuuta 2010
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa I Ruskan perään
Lähdettiin ruskan perään lokakuun lopussa. Hevonlahden puut olivat jo luopuneet lehdistään ja pihakin haravoitu. Ruskaa ryhdyttiin ajamaan takaa junalla. Ennen sitä oli kuitenkin tuskafestivaalit (vai oliko ne Kirjamessut) Hesassa ja matkatoverilla siellä diminutiivinen, pikku minikeikka.
TallinkSilja oli onnistunut myymään matkan Turusta tuhansille venäläisille. Tunsimme olevamme ulkomailla jo ennen Tukholmaa. Junamatka sieltä alkoi hulppeasti I luokassa. Jouduimme tosin odottelemaan Central Stationilla yli 3 tuntia sunnuntaina aamutuimaan. Vähäisien unien jälkeen se kävi käpälään.
Utuinen Ruotsi oli meitä jäljessä mitä ruskaan tulee. Mutta ei silti enää mitään väriloistoa. Juna kuljettikin meitä huimaa vauhtia kohti etelää. Köpiksen vaihdon luulimme olevan rupeaman toiseksi viimeinen, mutta lautta Saksan puolelle Puttgardeniin ei ottanutkaan junaa kyytiinsä vaan jouduimme raahaamaan kunnioitettavan painoiset matkatavaramme lautalle, ulos ja uuteen junaan.
Hampurissa vielä vaihto, oli jo ilta. Väsytti. Juna oli Kölnissa reippaat 20 min myöhässä eli elettiin seuraavaa varhaisaamua. Hotelli “Callas am Dom” oli pieni, mukava, siisti, mutta vailla äänieristyksiä. Baarien suljettua ovensa alla kulkevaa kävelykatua tallustivat hilpeällä ja meluisalla tuulella olevat yöeläjät kohti asemaa. Voisi päätellä, että baarit sulkeutuvat Kölnissä maanantaiaamuisin noin klo 3.
Aamiaishuone oli sopivasti juuri meidän huoneen oven ulkopuolella ja saksalaiset eläkeläiset ryntäsivät heti klo 7 ahtamaan ihan kohtuullista aamiaismenyytä kailottaviin kitoihinsa. Suomalaiset sentään ymmärtävät pitää suunsa kiinni syödessä, ainakin aamiaisella. Katedraali hamusi pilviä ja aloitti kumunsa kahdeksan pintaan. Nuku nyt siinä sitten.
Thalys - juna toi meidät Brysselin kautta ja läpi ruskaisten maisemien Pariisiin Gare du Nordille, josta fiksusti otimme taksin Gare Montparnasselle. Pääsin loistamaan ranskan taidollani, mamu - kuskin kielitaito oli vain vähän omaani parempi, siis sangen heikko. Hyvin tultiin juttuun, kehaisin vielä matkan päätteeksi hänen ammattitaitoaan, olihan sentään tyypillinen miljoonakaupungin maanantai-iltapäivän liikennekaaos. Olimme molemmat tyytyväisiä.
Pariisin Montparnassen asemalla oli kirjamessumainen väentungos, josta kuitenkin selvisimme kunnialla Maintenonin junaan ja vihdoin Villa Linnaan. Hevonlahdesta laskien matka oli kestänyt melkein 4 päivää. Suosittelen lämpimästi kyseistä matkustustapaa välillä Suomi - Pariisi kaikille, joilla on taipumusta masokismiin.
TallinkSilja oli onnistunut myymään matkan Turusta tuhansille venäläisille. Tunsimme olevamme ulkomailla jo ennen Tukholmaa. Junamatka sieltä alkoi hulppeasti I luokassa. Jouduimme tosin odottelemaan Central Stationilla yli 3 tuntia sunnuntaina aamutuimaan. Vähäisien unien jälkeen se kävi käpälään.
Utuinen Ruotsi oli meitä jäljessä mitä ruskaan tulee. Mutta ei silti enää mitään väriloistoa. Juna kuljettikin meitä huimaa vauhtia kohti etelää. Köpiksen vaihdon luulimme olevan rupeaman toiseksi viimeinen, mutta lautta Saksan puolelle Puttgardeniin ei ottanutkaan junaa kyytiinsä vaan jouduimme raahaamaan kunnioitettavan painoiset matkatavaramme lautalle, ulos ja uuteen junaan.
Hampurissa vielä vaihto, oli jo ilta. Väsytti. Juna oli Kölnissa reippaat 20 min myöhässä eli elettiin seuraavaa varhaisaamua. Hotelli “Callas am Dom” oli pieni, mukava, siisti, mutta vailla äänieristyksiä. Baarien suljettua ovensa alla kulkevaa kävelykatua tallustivat hilpeällä ja meluisalla tuulella olevat yöeläjät kohti asemaa. Voisi päätellä, että baarit sulkeutuvat Kölnissä maanantaiaamuisin noin klo 3.
Aamiaishuone oli sopivasti juuri meidän huoneen oven ulkopuolella ja saksalaiset eläkeläiset ryntäsivät heti klo 7 ahtamaan ihan kohtuullista aamiaismenyytä kailottaviin kitoihinsa. Suomalaiset sentään ymmärtävät pitää suunsa kiinni syödessä, ainakin aamiaisella. Katedraali hamusi pilviä ja aloitti kumunsa kahdeksan pintaan. Nuku nyt siinä sitten.
Thalys - juna toi meidät Brysselin kautta ja läpi ruskaisten maisemien Pariisiin Gare du Nordille, josta fiksusti otimme taksin Gare Montparnasselle. Pääsin loistamaan ranskan taidollani, mamu - kuskin kielitaito oli vain vähän omaani parempi, siis sangen heikko. Hyvin tultiin juttuun, kehaisin vielä matkan päätteeksi hänen ammattitaitoaan, olihan sentään tyypillinen miljoonakaupungin maanantai-iltapäivän liikennekaaos. Olimme molemmat tyytyväisiä.
Pariisin Montparnassen asemalla oli kirjamessumainen väentungos, josta kuitenkin selvisimme kunnialla Maintenonin junaan ja vihdoin Villa Linnaan. Hevonlahdesta laskien matka oli kestänyt melkein 4 päivää. Suosittelen lämpimästi kyseistä matkustustapaa välillä Suomi - Pariisi kaikille, joilla on taipumusta masokismiin.
torstai 6. toukokuuta 2010
Sydämeni itkee verta vuoksesi, Kreikka
Suuri hämmennys on vallannut eurooppalaisten mielet. Kansanedustaja Hannes Manninen (kepu) sanoi, että nyt on valittava ”rutto tai kolera”, kun pohditaan Kreikan auttamista miljardeilla euroilla. Ettei vain olisi ”rutto tai rutto”. Kreikassa on ollut vallassa henkilöitä, jotka ovat häikäilemättömästi paitsi valehdelleet maansa taseista (ja ties mistä) myös todennäköisesti pistäneet aimo läjän euroja omiin ja muihin otollisiin taskuihin. Nyt kun maahan syydetään ällistyttäviä summia, herää epäilys, että iso osa apueuroista häviää samaa tietä saamatta aikaan mitään toivottuja tuloksia.
Rakas pääministerimme mussutti eilen television haastattelussa, että pankkeja on turha syyttää Kreikan vaikeuksista. Niinpä niin. Eiväthän pankit ole syypäitä siihen, että velalliset eivät pysty maksamaan lainojaan. Nehän vain hyvää hyvyyttään antoivat järjettömiä lainoja korkeilla koroilla ilman takeita takaisinmaksusta. Samalla logiikalla myöskään amerikkalaispankit eivät olleet syypäitä siihen, että lainoja annettiin ihmisille, joilla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta maksaa edes korkoja asuntoluotoistaan. Näissä lainanottajissa oli runsaasti yhdysvaltalaisen koulutusjärjestelmän vähemmän hohdokkaita tuloksia, jotka eivät tienneet mitä ”korkoprosentti” tarkoittaa. Myös termi ”prosentti” oli monelle outo. Mitäpä siis pankkeja syyttelemään, nehän vain halusivat aivan viattomasti maksimoida voittonsa. Jos joku suostuu ottamaan lainaa kohtuuttomalla korolla ja ilman mahdollisuuksia lyhennyksiin, kyllä sen täytyy olla veronmaksajien vastuulla. Kyllä meillä on viisas pääministeri!
Kreikkalaisten tulevaisuuden skenaariot kylmäävät. Mihin taloudellinen kaaos voikaan johtaa! Siitä ei kovin kauan kun maata hallitsi terroristinen sotilasjuntta. Nyt tilanne on tietenkin toinen Naton ja EU:n jäsenyyksien takia. Mutta silti kovin aurinkoista lähitulevaisuutta tuskin on näköpiirissä. Kunpa demokratia pääsisi esiin tuolla demokratian syntysijoilla. Kunpa äänioikeutetut ymmärtäisivät, että äänestämällä voi saada aikaan muutoksen. Kunpa Kreikassa olisi vaihtoehtoja tarjoavia puolueita valmiina muuttamaan systeemiä. Kunpa meillä kaikilla olisi tämä mahdollisuus.
Sekundaharrastaja oli tänään mystinen metsätyömies. Risusavotta on yhtä rankkaa liikuntaa kuin tanssi, ei tietenkään yhtä monipuolista, mutta rankkaa. Kaksi tuntia imi mehut ämmästä, saunapuut eivät tule ilmaiseksi, vaikka ne eivät maksa mitään.
Kirjoitin saunaa lämmittäessä sharrastelijamaisen runon, jonka haluan ehdottomasti julkisuuteen.
Saunaa lämmittäessä on hyvä
lukea kaunokirjallisuutta
lukea tieteellistä (kvasi)faktaa
harjoitella vuorosanoja
laulaa
kuunnella radiota
hakata puita
miettiä menneitä
suunnitella tulevaa
katsella taivaanrantaa
katsella järven pintaa
kuunnella lintujen laulua
pohdiskella syntyjä syviä
istua ja ihmetellä
Saunaa lämmittäessä aika pysähtyy, odottamisesta tulee ilo ja onni.
Rakas pääministerimme mussutti eilen television haastattelussa, että pankkeja on turha syyttää Kreikan vaikeuksista. Niinpä niin. Eiväthän pankit ole syypäitä siihen, että velalliset eivät pysty maksamaan lainojaan. Nehän vain hyvää hyvyyttään antoivat järjettömiä lainoja korkeilla koroilla ilman takeita takaisinmaksusta. Samalla logiikalla myöskään amerikkalaispankit eivät olleet syypäitä siihen, että lainoja annettiin ihmisille, joilla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta maksaa edes korkoja asuntoluotoistaan. Näissä lainanottajissa oli runsaasti yhdysvaltalaisen koulutusjärjestelmän vähemmän hohdokkaita tuloksia, jotka eivät tienneet mitä ”korkoprosentti” tarkoittaa. Myös termi ”prosentti” oli monelle outo. Mitäpä siis pankkeja syyttelemään, nehän vain halusivat aivan viattomasti maksimoida voittonsa. Jos joku suostuu ottamaan lainaa kohtuuttomalla korolla ja ilman mahdollisuuksia lyhennyksiin, kyllä sen täytyy olla veronmaksajien vastuulla. Kyllä meillä on viisas pääministeri!
Kreikkalaisten tulevaisuuden skenaariot kylmäävät. Mihin taloudellinen kaaos voikaan johtaa! Siitä ei kovin kauan kun maata hallitsi terroristinen sotilasjuntta. Nyt tilanne on tietenkin toinen Naton ja EU:n jäsenyyksien takia. Mutta silti kovin aurinkoista lähitulevaisuutta tuskin on näköpiirissä. Kunpa demokratia pääsisi esiin tuolla demokratian syntysijoilla. Kunpa äänioikeutetut ymmärtäisivät, että äänestämällä voi saada aikaan muutoksen. Kunpa Kreikassa olisi vaihtoehtoja tarjoavia puolueita valmiina muuttamaan systeemiä. Kunpa meillä kaikilla olisi tämä mahdollisuus.
Sekundaharrastaja oli tänään mystinen metsätyömies. Risusavotta on yhtä rankkaa liikuntaa kuin tanssi, ei tietenkään yhtä monipuolista, mutta rankkaa. Kaksi tuntia imi mehut ämmästä, saunapuut eivät tule ilmaiseksi, vaikka ne eivät maksa mitään.
Kirjoitin saunaa lämmittäessä sharrastelijamaisen runon, jonka haluan ehdottomasti julkisuuteen.
Saunaa lämmittäessä on hyvä
lukea kaunokirjallisuutta
lukea tieteellistä (kvasi)faktaa
harjoitella vuorosanoja
laulaa
kuunnella radiota
hakata puita
miettiä menneitä
suunnitella tulevaa
katsella taivaanrantaa
katsella järven pintaa
kuunnella lintujen laulua
pohdiskella syntyjä syviä
istua ja ihmetellä
Saunaa lämmittäessä aika pysähtyy, odottamisesta tulee ilo ja onni.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Kovat terveiset: maailma muuttuu Mauriseni
”Lähetän kovat terveiset ministeri Pekkariselle: Kiitti Mauri!” Kovat. Kiitti. Jyrki Katainen kertoi YLEn toimittajalle myös olevansa ”mielettömän onnellinen”.
Hallitus esitti siis luvan antamista kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Maurin takinkääntö sai Jyrkin onnelliseksi. Miksi? Koska ydinvoimalobbarikaverit saivat työtehtävänsä haluttuun päätökseen? Koska on ihanaa saada paljon energiaa tarvitsevan teollisuuden patut tyytyväisiksi? Koska Keskustapuolue on lopullisesti kääntänyt virallisen linjansa, Kokoomusta myötäillen, kovien arvojen Suomea kohti? Kaikkea tuota ja paljon muuta? Sanojensa mukaan hän on mielettömän onnellinen siitä, että hallitus pystyi kokoamaan kovan paketin tulevaisuuden energiatavoitteisiin pääsemiseksi.
Minulla on ollut kyseenalainen ilo tutustua Jyrki-boyn ainekirjoitustaitoon Warkauden lehden pääkirjoitussivulla. Nykyään jätän ne parhaani mukaan lukematta. Puolestahäpeä ei ole nasta fiilis. Tuo punaposkinen pikkupoika, jolla on miehen ääni, on nyt joka tapauksessa mielettömän onnellinen. Ehkä hän on onnellinen siksi, että toteutuessaan hallituksen ydinvoimalaesitys asettaa hänenkin jälkikasvunsa varsin hankalien ongelmien eli kovien haasteiden eteen.
Keskustan julkisen profiilin muuttuminen viime vuosien aikana on ollut vähintäänkin hämmentävää, ei ainoastaan meille kaiken epäilijöille vaan myös julkikepulaisille. Tämä viimeinen tempaus (=ydinvoimamielenmuutos) panee arvelemaan, että Vanhasmatti lähipiireineen on kademielellä seurannut Kokoomuksen porhallusta maan suurimmaksi puolueeksi ja yrittää nyt saada Keskustan samoin kovin eväin asemansa edellyttämään äänioikeutettujen suosioon.
Suomen hallitus haluaa siis lähettää kovan viestin raskaalle teollisuudelle, että täältähän ei energia lopu, kyllä täällä kannattaa investoida, pitää teollista tuotantoa, vaikka uusiutuvia energialähteisiin tulevaisuudessa (pakon edessä) panostetaankin. Tiedämmehän kaikki, että energiaa ostetaan sieltä, mistä sitä halvimmalla saa. Tälläkin hetkellä samalla kun sähköä ostetaan muualta, suomalaista sähköä myydään ulkomaille. Mikä takaa sen, ettei näin kävisi jatkossa? Ei mikään! Päinvastoin, on hyvin todennäköistä, että Suomesta tulee ydinenergiasähkön tuottajamaa. Näitä asioita koskeviin kysymyksiin ei esityksen tehneiltä näytä saavan vastausta. Ne kierretään aina enemmän tai vähemmän ovelasti; Mauri Pekkarinen onkin kiertelyn ja poliittisen paskanjauhannan kruunattu kuningas, tupee osuvasti keikkuu kruununa päälaella. Toivon, että hänestä tulee Keskustapuoleen puheenjohtaja. Olenko liian ilkeä?
Kaikessa hallituksen energiapolitiikkapuheessa jostain syystä halutaan vähätellä tai kokonaan vaieta energiasäästövaihtoehdosta. Mantrahan kuuluu: energian tarve lisääntyy niin ja niin paljon siihen ja siihen mennessä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, energian käyttö on Suomessa viime vuosina vähentynyt. Syynä tietenkin laman lisäksi raskaan teollisuuden siirtyminen vehreämmille laitumille. Näin on käynyt vaikka energiaa on ollut tarjolla yllin kyllin. Kuinka ollakaan StoraEnso ajoitti ilmoituksensa Varkauden tehtaan irtosanomisista ja sanomalehtipaperin tuotannon lopettamisesta juuri tälle päivälle. Kuin julistaakseen: tehän tanssitte meidän pillin mukaan, me teemme mitä haluamme.
On hyvä muistaa, että kaikki muuttuu koko ajan. On turha yrittää tarrautua olemassa oleviin tai häviäviin rakenteisiin. Maailma muuttuu Mauriseni. Nyt on aika ryhtyä pohtimaan sitä, kuinka energiaa kuluisi vähemmän ja vähemmän. ”Enemmän ja enemmän” on historiaa.
Hallitus esitti siis luvan antamista kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Maurin takinkääntö sai Jyrkin onnelliseksi. Miksi? Koska ydinvoimalobbarikaverit saivat työtehtävänsä haluttuun päätökseen? Koska on ihanaa saada paljon energiaa tarvitsevan teollisuuden patut tyytyväisiksi? Koska Keskustapuolue on lopullisesti kääntänyt virallisen linjansa, Kokoomusta myötäillen, kovien arvojen Suomea kohti? Kaikkea tuota ja paljon muuta? Sanojensa mukaan hän on mielettömän onnellinen siitä, että hallitus pystyi kokoamaan kovan paketin tulevaisuuden energiatavoitteisiin pääsemiseksi.
Minulla on ollut kyseenalainen ilo tutustua Jyrki-boyn ainekirjoitustaitoon Warkauden lehden pääkirjoitussivulla. Nykyään jätän ne parhaani mukaan lukematta. Puolestahäpeä ei ole nasta fiilis. Tuo punaposkinen pikkupoika, jolla on miehen ääni, on nyt joka tapauksessa mielettömän onnellinen. Ehkä hän on onnellinen siksi, että toteutuessaan hallituksen ydinvoimalaesitys asettaa hänenkin jälkikasvunsa varsin hankalien ongelmien eli kovien haasteiden eteen.
Keskustan julkisen profiilin muuttuminen viime vuosien aikana on ollut vähintäänkin hämmentävää, ei ainoastaan meille kaiken epäilijöille vaan myös julkikepulaisille. Tämä viimeinen tempaus (=ydinvoimamielenmuutos) panee arvelemaan, että Vanhasmatti lähipiireineen on kademielellä seurannut Kokoomuksen porhallusta maan suurimmaksi puolueeksi ja yrittää nyt saada Keskustan samoin kovin eväin asemansa edellyttämään äänioikeutettujen suosioon.
Suomen hallitus haluaa siis lähettää kovan viestin raskaalle teollisuudelle, että täältähän ei energia lopu, kyllä täällä kannattaa investoida, pitää teollista tuotantoa, vaikka uusiutuvia energialähteisiin tulevaisuudessa (pakon edessä) panostetaankin. Tiedämmehän kaikki, että energiaa ostetaan sieltä, mistä sitä halvimmalla saa. Tälläkin hetkellä samalla kun sähköä ostetaan muualta, suomalaista sähköä myydään ulkomaille. Mikä takaa sen, ettei näin kävisi jatkossa? Ei mikään! Päinvastoin, on hyvin todennäköistä, että Suomesta tulee ydinenergiasähkön tuottajamaa. Näitä asioita koskeviin kysymyksiin ei esityksen tehneiltä näytä saavan vastausta. Ne kierretään aina enemmän tai vähemmän ovelasti; Mauri Pekkarinen onkin kiertelyn ja poliittisen paskanjauhannan kruunattu kuningas, tupee osuvasti keikkuu kruununa päälaella. Toivon, että hänestä tulee Keskustapuoleen puheenjohtaja. Olenko liian ilkeä?
Kaikessa hallituksen energiapolitiikkapuheessa jostain syystä halutaan vähätellä tai kokonaan vaieta energiasäästövaihtoehdosta. Mantrahan kuuluu: energian tarve lisääntyy niin ja niin paljon siihen ja siihen mennessä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, energian käyttö on Suomessa viime vuosina vähentynyt. Syynä tietenkin laman lisäksi raskaan teollisuuden siirtyminen vehreämmille laitumille. Näin on käynyt vaikka energiaa on ollut tarjolla yllin kyllin. Kuinka ollakaan StoraEnso ajoitti ilmoituksensa Varkauden tehtaan irtosanomisista ja sanomalehtipaperin tuotannon lopettamisesta juuri tälle päivälle. Kuin julistaakseen: tehän tanssitte meidän pillin mukaan, me teemme mitä haluamme.
On hyvä muistaa, että kaikki muuttuu koko ajan. On turha yrittää tarrautua olemassa oleviin tai häviäviin rakenteisiin. Maailma muuttuu Mauriseni. Nyt on aika ryhtyä pohtimaan sitä, kuinka energiaa kuluisi vähemmän ja vähemmän. ”Enemmän ja enemmän” on historiaa.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Kevät tulla piipertää
21.4. Koulussa aikoinaan joskus 60-luvulla kuulin kansanviisauden ”flunssa kestää hoitamatta 2 viikkoa, mutta hoidettuna 14 päivää”. Viime aikoina turhankin usein olen saanut todeta, että ”kyllä kansa tietää”. No, pääasia, että ohi on, taas kerran.
Vaikka kevät piipertääkin pikkuruisin askelin tänne raukoille rajoille, on sen lupaus kuitenkin vahvasti ilmassa. Näennäisen hiljaisen pinnan alla kuohuu ja kaikenlainen elämä on juuri purskahtamaisillaan täydellä voimalla uuteen alkuun. On suuri etuoikeus saada kokea kevät maalla. Ja kesä. Ja syksy. Ja talveakin osa.
Olen ollut kahtena päivänä risusavotalla lähimetsässä, hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Saunapuita on raahattu pihaan aimo keko ja kohta pokasaha laulaa. Ihmisen ruumis on tarkoitettu liikkumaan ja silloin kun siihen liittyy konkreettinen hyöty vaikka nyt saunapuiden muodossa, se on IHKUA. Siihen päälle Rantasauna ja avanto: kyllä, maailma, olen kaikesta huolimatta vielä elossa!
Sekundaharrastaja pääsi asian ytimeen ryhtyessään jokakeväiseen nikkarointipuuhaan: korjaamaan valmistamiaan terassin kesäkukkatelineitä. Aivan kuin kaikki muutkin käsityötuotokseni nämäkään eivät kestä lähempää tarkastelua. Parasta niissä on niiden harvinaisen pieni hiilijalanjälki: muutama puuvarastosta löytynyt jätelauta on kiinnitetty toisiinsa parilla naulalla ja maalattu seitsemän vuotta vanhalla maalilla. Hyvää on myös se, että ne toimivat. Katso kuva!
Hienoa nikkaroinnissa on ongelman ratkaisutilanteet; ensin suunnittelu, sitten raaka-aineiden etsiminen aitoista ja varastoista, seuraavaksi pähkäily kuinka löytyneistä tilpehööreistä saadaan aikaan haluttu tuote. Hankalin vaihe on varsinainen käsityö. Mutta kun intoa on enemmän kuin taitoa, ei haittaa vaikka peukalo on keskellä kämmentä. Luin vastikään jostain tutkimuksesta, jossa huomattiin, että kiroilu helpottaa. Otti päähän, että tuhlasin aikaani moisen lukemiseen; kyllä minä sen tiesin. Nikkarointi ja voimasanat kuuluvat saumattomasti yhteen.
Hei, tänään on keskiviikko ja radiosta tulee luontoilta. Voi onni ja autuus! Nyt Rantasaunaa lämmittämään ja radiota kuuntelemaan..
torstai 8. huhtikuuta 2010
Tuttu tilanne
Kun kotona on ollut kohta viikon alkaa vasta bongaamaan niitä asioita, joita täällä erityisesti arvostaa. Yksi on radio. Kuuntelukumppanini kanssa olemme YLE Radio 1:n suurkuluttajia, se on auki lähes tauotta koko päivän. Vain lasten- ja hartausohjelmat sekä toiset, kolmannet jne. uusinnat jäävät väliin. Lisäksi Radio Suomen kanavalta tulee joitakin ohjelmia, joiden kanssa haluan viettää aikaani. Luonto-Suomi on niistä tärkein. Olenhan luontosharrastaja! On hauska kuunnella todellisten harrastajien juttuja enemmän tai vähemmän mielenkiintoisista luonnon ilmiöistä ja havainnoista. Teen aina parhaani, että keskiviikkoiltana olen rantasaunalla yhtä aikaa parin Juhan, Askon, Pirkka-Pekan ja muiden mainioiden luontoentusiastien kanssa. Ja voi perr.., jos kanavalta tuleekin jääkiekko- tai futiskierros!
Joskus haaveilen, että soitan johonkin kontaktiohjelmaan, Luontoiltaan tai Kadonneisiin levyihin. ”Istun täällä rantasaunalla ja..”. Ehkä jonain päivänä.
Myös matkan kohokohdat alkavat piirtyä kirkkaampana esiin kokemusten sumusta. Yksi niistä oli Maria Callas pianokilpailu, jonka finaalia 14.3. keksittiin onneksemme mennä seuraamaan, minnekäs muualle kuin Megaro Musikisiin. Finaaliin oli päässyt kolme nuorta lupausta Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Japanista. Ensin kuulimme Beethovenia eteläkorealaistytön ihan mukiinmenevänä tulkintana. Sitten olikin vuorossa ”The Old War Horse” (ainoa mitä ymmärsimme kreikkalaisten juontajien paljosta puheesta, toinen heistä oli sikäläinen Uotisen Jore) eli Tšaikovskin Pianokonsertto nro 1 venäläisen väkivahvan, vielä hyvin poikamaisen raisun kaverin soittamana. Ei huono, sanoisi Jorekin.
Väliajan jälkeen oli Rahmaninovin Pianokonsertti nro 2:vuoro eli jopa sharrastajalle varsin tuttua - jos ei nyt huttua niin kuitenkin. Kun Tomoaki Yoshida kiirehti paikalle kevyesti, mutta hermostuneen herkkänä kuin tyttönen, vaikka on jo lähes kolmekymppinen mies, käännyin sanomaan taakseni: ”Tämä voittaa”. Kilpakumppanini nimittäin istui taaemmalla rivillä, koska ei akrofobialtaan kyennyt istumaan piippuhyllyn eturivillä, oltiin tosi korkealla. Tomoaki oli todella hermostunut eikä näyttänyt saavan palliaan millään oikealle korkeudelle. Lopulta hän antoi kaikkensa ja teki meihin suuren vaikutuksen; olin haltioissani, itkin. Kyllä siitä muutkin pitivät. Kun kolmas osa oli ohi, hän oli pyörtyä ja kun siitä tokeni kiittämään ihanan isällistä kapua, kutakuinkin lyyhistyi tämän syliin. Draamaa kuin hiihtokilpailuissa.
Sitten oli tuomariston päätöksen aika. Siirryimme rupusakin paikoilta tuomariston sijoille Grand Tierille jännittämään. Tuomio oli sikäli oikea, että Tomoaki sai parhaan palkinnon, toisen ja venäläinen ja korealainen saivat jaetun sijan, kolmannen. Varsinainen Grand Prix jäi siis jakamatta. Olin täysin tyrmistynyt. Kilpailu mikä kilpailu, osanottajat kilpailevat ensimmäisestä sijasta. Ihan kuin sadan metrin juoksukilpailussa ei jaettaisi ensimmäistä palkintoa, koska aika on liian heikko. Tällä menetelmällä Suomessa ei urheilukilpailuissa jaettaisi ensimmäisiä palkintoja juuri koskaan. Buuasin. Kaveri suhisi vieressä. Nautin tilanteesta: tuomariston paikalta sain osoittaa näkyvästi mielipiteeni. Herätin ansaittua huomiota. Hykertelin koko illan. Jälkeenpäin tajusin, että Maria Callas Grand Prix kilpailuorganisaatiolla rahat olivat loppuneet kesken, Grand Prix = 12 000 €, toinen sija 6 000 €! Hmm, tuttu tilanne.
Joskus haaveilen, että soitan johonkin kontaktiohjelmaan, Luontoiltaan tai Kadonneisiin levyihin. ”Istun täällä rantasaunalla ja..”. Ehkä jonain päivänä.
Myös matkan kohokohdat alkavat piirtyä kirkkaampana esiin kokemusten sumusta. Yksi niistä oli Maria Callas pianokilpailu, jonka finaalia 14.3. keksittiin onneksemme mennä seuraamaan, minnekäs muualle kuin Megaro Musikisiin. Finaaliin oli päässyt kolme nuorta lupausta Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Japanista. Ensin kuulimme Beethovenia eteläkorealaistytön ihan mukiinmenevänä tulkintana. Sitten olikin vuorossa ”The Old War Horse” (ainoa mitä ymmärsimme kreikkalaisten juontajien paljosta puheesta, toinen heistä oli sikäläinen Uotisen Jore) eli Tšaikovskin Pianokonsertto nro 1 venäläisen väkivahvan, vielä hyvin poikamaisen raisun kaverin soittamana. Ei huono, sanoisi Jorekin.
Väliajan jälkeen oli Rahmaninovin Pianokonsertti nro 2:vuoro eli jopa sharrastajalle varsin tuttua - jos ei nyt huttua niin kuitenkin. Kun Tomoaki Yoshida kiirehti paikalle kevyesti, mutta hermostuneen herkkänä kuin tyttönen, vaikka on jo lähes kolmekymppinen mies, käännyin sanomaan taakseni: ”Tämä voittaa”. Kilpakumppanini nimittäin istui taaemmalla rivillä, koska ei akrofobialtaan kyennyt istumaan piippuhyllyn eturivillä, oltiin tosi korkealla. Tomoaki oli todella hermostunut eikä näyttänyt saavan palliaan millään oikealle korkeudelle. Lopulta hän antoi kaikkensa ja teki meihin suuren vaikutuksen; olin haltioissani, itkin. Kyllä siitä muutkin pitivät. Kun kolmas osa oli ohi, hän oli pyörtyä ja kun siitä tokeni kiittämään ihanan isällistä kapua, kutakuinkin lyyhistyi tämän syliin. Draamaa kuin hiihtokilpailuissa.
Sitten oli tuomariston päätöksen aika. Siirryimme rupusakin paikoilta tuomariston sijoille Grand Tierille jännittämään. Tuomio oli sikäli oikea, että Tomoaki sai parhaan palkinnon, toisen ja venäläinen ja korealainen saivat jaetun sijan, kolmannen. Varsinainen Grand Prix jäi siis jakamatta. Olin täysin tyrmistynyt. Kilpailu mikä kilpailu, osanottajat kilpailevat ensimmäisestä sijasta. Ihan kuin sadan metrin juoksukilpailussa ei jaettaisi ensimmäistä palkintoa, koska aika on liian heikko. Tällä menetelmällä Suomessa ei urheilukilpailuissa jaettaisi ensimmäisiä palkintoja juuri koskaan. Buuasin. Kaveri suhisi vieressä. Nautin tilanteesta: tuomariston paikalta sain osoittaa näkyvästi mielipiteeni. Herätin ansaittua huomiota. Hykertelin koko illan. Jälkeenpäin tajusin, että Maria Callas Grand Prix kilpailuorganisaatiolla rahat olivat loppuneet kesken, Grand Prix = 12 000 €, toinen sija 6 000 €! Hmm, tuttu tilanne.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
No johan on
Ahh, Hevonlahti ja rantasauna, vihdoin. Lauantaina rämmin yli polveen ulottuvassa märässä lumessa alas saunalle. Tein pienen reiän paksuun jäähän tuuralla, tarkistin paikat ja rämmin takaisin ylös. Tunnin matka (n. 200 m suuntaansa) vei kaikki voimani, en jaksanut kissaa sanoa tai edes ajatella. Tunnelma oli kuin Veikka Gustafssonilla epäonnistuneen ”piikin valloituksen” jälkeen. Enhän päässyt saunomaan saatikka avantoon.
Lämpimät ilmat kuitenkin häivyttivät lumimassoja sen verran, että sunnuntaina sain ensimmäiset löylyt rakkaassa rantasaunassani yli kahteen kuukauteen. Kauhalla kaivoin vettä pikku reiästä sankoihin, oli rankkaa. But worth it. Avantoa ei vielä ole, mutta käytän simulaattoria: tassuttelen löylystä reiän ääreen ja valelen jäävettä päälleni. Ei avanto, mutta sinne päin.
Eilenkin sain käydä nautiskelemassa maailman pehmeimmistä löylyistä. Saunaa märillä puilla lämmittäessä (=kuin jäitä polttelis) harjoittelin tulevan kesän näytelmän laulua. Yleisönä talviunilta heräilevät supikoirat ja karhut. Kilpailijoina myös maisemiin palanneet peipot. Kangaslammin Teatteriyhdistys esittää ensi kesänä kipaleen Taivaallisen Rauhan Majatalo, kirjoittanut Aki Luostarinen. Esitän Minnaa. Onneksi laulu on vitsikäs; haluan olla hauska ja naurettavakin, mutta en tahattomasti. Lauluinstrumenttini on aikojen saatossa, käytön puutteessa aikaslailla ruostunut.
Nukkumaan mennessä oli kummallinen olo, siis huono. En saanut koko yönä unta ja nousin aamulla sängystäni sikaväsyneenä ja äreänä ja kipeänä. Ei auttanut, oli lähdettävä Varkauteen asioille autoa katsastuttamaan, kauppaan jne. Auto oli nököttänyt kiltisti aitassa koko matkamme ajan, mutta oli kuitenkin päättänyt päästää virrat akusta pihalle. Onneksi apu oli tällä kertaa lähellä. Naapurin isäntä asuu puolen kilometrin päässä ja on täkäläinen elämän lankamme. Kotiin palattua tuomio kunnostani oli tyly: flunssan piru.
Voi perrr.. Ei rantasaunaa, eikä muutakaan liikuntaa ainakaan pariin päivään. Ruumiini huutaa liikettä ja pääni on tavallistakin tyhjempi (tyhmempi?).
Lämpimät ilmat kuitenkin häivyttivät lumimassoja sen verran, että sunnuntaina sain ensimmäiset löylyt rakkaassa rantasaunassani yli kahteen kuukauteen. Kauhalla kaivoin vettä pikku reiästä sankoihin, oli rankkaa. But worth it. Avantoa ei vielä ole, mutta käytän simulaattoria: tassuttelen löylystä reiän ääreen ja valelen jäävettä päälleni. Ei avanto, mutta sinne päin.
Eilenkin sain käydä nautiskelemassa maailman pehmeimmistä löylyistä. Saunaa märillä puilla lämmittäessä (=kuin jäitä polttelis) harjoittelin tulevan kesän näytelmän laulua. Yleisönä talviunilta heräilevät supikoirat ja karhut. Kilpailijoina myös maisemiin palanneet peipot. Kangaslammin Teatteriyhdistys esittää ensi kesänä kipaleen Taivaallisen Rauhan Majatalo, kirjoittanut Aki Luostarinen. Esitän Minnaa. Onneksi laulu on vitsikäs; haluan olla hauska ja naurettavakin, mutta en tahattomasti. Lauluinstrumenttini on aikojen saatossa, käytön puutteessa aikaslailla ruostunut.
Nukkumaan mennessä oli kummallinen olo, siis huono. En saanut koko yönä unta ja nousin aamulla sängystäni sikaväsyneenä ja äreänä ja kipeänä. Ei auttanut, oli lähdettävä Varkauteen asioille autoa katsastuttamaan, kauppaan jne. Auto oli nököttänyt kiltisti aitassa koko matkamme ajan, mutta oli kuitenkin päättänyt päästää virrat akusta pihalle. Onneksi apu oli tällä kertaa lähellä. Naapurin isäntä asuu puolen kilometrin päässä ja on täkäläinen elämän lankamme. Kotiin palattua tuomio kunnostani oli tyly: flunssan piru.
Voi perrr.. Ei rantasaunaa, eikä muutakaan liikuntaa ainakaan pariin päivään. Ruumiini huutaa liikettä ja pääni on tavallistakin tyhjempi (tyhmempi?).
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Onko elämää Istanbulin jälkeen
Rakas blogini, jos luulit, että olen unohtanut sinut tai peräti luopunut sinusta, luulit väärin. Istanbul vaan imi voimani tyystin ja vaivuin eräänlaiseen koomaan. Ateena on pikku tekijä Istanbuliin verrattuna, kuin pahainen pikkuveli. Olinhan vieraillut tuossa ”kaikkien kaupunkien äidissä” useinkin joskus viime vuosituhannella, mutta kai me molemmat olemme muuttuneet. Sultanahmetin moskeija ja Ayasofya, tokka kai, vielä jyhkeinä ja jylhinä uhmaavat aikaa ja ihmistä. Mutta turistibisnis on rumaa ja rasittavaa. Ihmispoloisia on aivan liikaa, ehkä jopa 20 miljoonaa + turistit päälle (ja niitähän, siis meitähän, riittää). Sitä paitsi yli kahden kuukauden reissu alkoi käydä käpälään.
Siellä me sitten tungeksimme ja kaikenmaailman sisäänheittäjät, mattokauppiaat ja muut bs-artistit puikkelehtivat saalistaen maksukyvyttömiä siinä missä maksukykyisiäkin. Olo on koko ajan kuin jymäytetyllä tai kohta sellaiseksi joutuvalla. ”Excuse me, where are you from?” on jokainen avaus. Kiinnostusta teeskentelevä, hymyilevä ”ystävä” unohtaa sinut heti kun käy ilmi, että et ole halukas luopumaan liiroistasi tai kun on saanut jokaisen irtoavan lantin. Tuntuu, että koko kaupunki on yhtä basaaria kunnes eksyy tai etsiytyy sivukujille, joissa vanhan Stambulin tunnelma on vielä aistittavissa. Miten ihanaa kun kukaan ei tyrkytä mitään!
Rehellisyyden nimissä on toki mainittava, että kun viimeksi yli 10 vuotta sitten vietin pari kuukautta Istanbulissa olin itse sillä toisella puolella. En tosin tyrkyttänyt kenellekään mitään, mutta saalistin asiakkaita mattokauppiaalle melkoisen mehevän bs-talkin voimin. En kadehdi ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan toimeentulonsa epävakaan turismin ja epävakaitten turistien parissa.
Nyt siis ollaan jo junassa kotia kohti matkalla. Edellinen junareissu olikin Ateenasta Istanbuliin, välipysäkkinä Thessaloniki. Kreikan maaseutu on varsin vaihtelevaa ja näin keväällä vehreä, välillä ihan valkoinen. Kai kevätesikot ja valkoapilat muodostavat paikoitellen valkoisia peittoja. Hedelmäpuut ovat niin täynnään valkoisia kukkia, että ne näyttävät samalta kuin pihamme puut lähtiessämme Suomesta.
Thessaloniki onkin sitten asia erikseen. Aution Ripa sanoi kerran Riihimäen asemalla, että se on elämän persläpi, tai jotain siihen suuntaan. Hän ei selvästikään ollut käynyt Thessalonikin asemalla tai nähnyt sen aseman seutua. Ilman kreikankielisiä kylttejä olisi ensin voinut luulla tulleensa pudotetuksi johonkin Leningradin esikaupunkiin. Rumia ränsistyneitä rakennuksia, vain autoille tarkoitetut kulkuväylät, ei yhtään ravintolaa kilometrin säteellä, vain pikaruokapaikkoja. Lähistöllä on myös ankea Chinatown ilman kiinalaista ravintolaa. Mutta, mutta, paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita, hymyileviä, kontrasti sangen mielenkiintoinen.
Matkustaminen on nykyaikana odottelua. Milloin odotetaan missäkin välineessä, jotta tultaisiin määränpäähän. Välillä odotellaan asemilla ja pysäkeillä. Thessalonikin asemalla matkustimme muutaman tunnin ennen kuin siirryimme makuuvaunuun odottamaan Istanbulia. Toista oli von Goethen matkustellessa 1700 – luvun lopulla, jolloin hän käytännöllisesti katsoen käveli tai ratsasti Italian reissunsa. Kärryt ja muut kulkuvälineet olivat matkatavaroita varten. No, hän viettikin matkallaan pari vuotta 1786–88. Italian matka päiväkirjoineen on matkakirjojen klassikko, ihan mainio opus.
Siellä me sitten tungeksimme ja kaikenmaailman sisäänheittäjät, mattokauppiaat ja muut bs-artistit puikkelehtivat saalistaen maksukyvyttömiä siinä missä maksukykyisiäkin. Olo on koko ajan kuin jymäytetyllä tai kohta sellaiseksi joutuvalla. ”Excuse me, where are you from?” on jokainen avaus. Kiinnostusta teeskentelevä, hymyilevä ”ystävä” unohtaa sinut heti kun käy ilmi, että et ole halukas luopumaan liiroistasi tai kun on saanut jokaisen irtoavan lantin. Tuntuu, että koko kaupunki on yhtä basaaria kunnes eksyy tai etsiytyy sivukujille, joissa vanhan Stambulin tunnelma on vielä aistittavissa. Miten ihanaa kun kukaan ei tyrkytä mitään!
Rehellisyyden nimissä on toki mainittava, että kun viimeksi yli 10 vuotta sitten vietin pari kuukautta Istanbulissa olin itse sillä toisella puolella. En tosin tyrkyttänyt kenellekään mitään, mutta saalistin asiakkaita mattokauppiaalle melkoisen mehevän bs-talkin voimin. En kadehdi ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan toimeentulonsa epävakaan turismin ja epävakaitten turistien parissa.
Nyt siis ollaan jo junassa kotia kohti matkalla. Edellinen junareissu olikin Ateenasta Istanbuliin, välipysäkkinä Thessaloniki. Kreikan maaseutu on varsin vaihtelevaa ja näin keväällä vehreä, välillä ihan valkoinen. Kai kevätesikot ja valkoapilat muodostavat paikoitellen valkoisia peittoja. Hedelmäpuut ovat niin täynnään valkoisia kukkia, että ne näyttävät samalta kuin pihamme puut lähtiessämme Suomesta.
Thessaloniki onkin sitten asia erikseen. Aution Ripa sanoi kerran Riihimäen asemalla, että se on elämän persläpi, tai jotain siihen suuntaan. Hän ei selvästikään ollut käynyt Thessalonikin asemalla tai nähnyt sen aseman seutua. Ilman kreikankielisiä kylttejä olisi ensin voinut luulla tulleensa pudotetuksi johonkin Leningradin esikaupunkiin. Rumia ränsistyneitä rakennuksia, vain autoille tarkoitetut kulkuväylät, ei yhtään ravintolaa kilometrin säteellä, vain pikaruokapaikkoja. Lähistöllä on myös ankea Chinatown ilman kiinalaista ravintolaa. Mutta, mutta, paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita, hymyileviä, kontrasti sangen mielenkiintoinen.
Matkustaminen on nykyaikana odottelua. Milloin odotetaan missäkin välineessä, jotta tultaisiin määränpäähän. Välillä odotellaan asemilla ja pysäkeillä. Thessalonikin asemalla matkustimme muutaman tunnin ennen kuin siirryimme makuuvaunuun odottamaan Istanbulia. Toista oli von Goethen matkustellessa 1700 – luvun lopulla, jolloin hän käytännöllisesti katsoen käveli tai ratsasti Italian reissunsa. Kärryt ja muut kulkuvälineet olivat matkatavaroita varten. No, hän viettikin matkallaan pari vuotta 1786–88. Italian matka päiväkirjoineen on matkakirjojen klassikko, ihan mainio opus.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Voih Ateena
Eilinen jami-ilta meni pyllylleen. Tapahtumien kulku seuraava: eilen iltapäivällä Likavittos – kuntoilureissullani Parafono - jazzklubin kahjo, israelilainen omistajatar huuteli perääni (”Hey you!” ei tiedä nimeäni) ja kutsui ennen jamsessiota esitettävää elokuvaa katsomaan (”it’s free” miksi hän sitä korosti?). No mikäs siinä, ja vielä ilmainen.
Esitys oli ilmoitettu alkavaksi klo 8 ja jo noin yhdeksän aikaan saatiin homma käyntiin. Leffan alussa selvitettiin kädestä pitäen miten ”monetary system” toimii ja miten on päädytty nykyisin vallalla olevaan tilanteeseen. Joo, kyllä me se tiedetään, ei siinä mitään. Katsojakumppanini kyllä kertoi kellojen kolisseen jo siinä vaiheessa kun Krishnamurti Zeitgeisteineen vedettiin kehiin. Pitkän alustuksen jälkeen seurasi ilmoitus: tähän kaikkeen on ratkaisu! Vai niin! Ja se on teknologia! What the f..! Sitten alkoi puhe Venus Projektista ja olo oli kuin jymäytetyllä nyt voi vaan olla.
Ei jääty jameihin. Aikaisemmin paikalla ollaan saatu lähituntumassa, suorastaan kosketusetäisyydellä nauttia varsin kyvykkäiden muusikoiden toimista. Viimeksi Dimitris Panteliaksen kvartetti soitti johtajansa (nuori kaveri) mallikkaita teoksia, virtuoottisine sooloineen. Harvinaisen hyvin instrumenttinsa hallitseva ja kohtelias rumpali teki työtään puolen metrin päässä pöydästämme. Kysyi, että soittaako liian lujaa. Me oltiin, että: Do your thing, boy! Ikävä kyllä ei saatu nimeä siinä muodossa, että olisi jäänyt mieleen. Dimitriksen kanssa juteltiin pitempäänkin ja mielessäni muhii nyt joku yhteistyöprojekti, johon liittyy ainakin tanssia, soittoa ja kuvaa.
Päätettiin mennä kantakafenioon heittämään haikeat jäähyväiset. Kuppilassa ei ollut muita kuin Stavros, manager. No, istuttiin vähän aikaa intoilemassa näkemästämme pöyristyttävyydestä huokean viinilasin äärellä. No, sitten siitä lähtemään ja kertomaan, että Ateena taakse jää. Vaihdettiin erilaisia osoitteita ja Stavros kävi hakemassa keittiöstä meille lähtiäislahjaksi pienen pullon ouzoa! Muutenkin miellä on ollut vaikeuksia saada maksaa juomistamme kyseisessä paikassa. Kanta-asiakkaat kaksi Kostasta, toinen entinen muusikko ja toinen entinen matkustajalaivan stuertti (70-vuotispäivä oli viikko sitten, sen kunniaksi hän maksoi laskumme!) kantoi vastuun kreikkalaisten maineesta vieraanvaraisen kansana. Perjantaisin kulmakippolassa (sillä ei ole nimeä) soi kreikkalainen musiikki, muusikot nuoria, partaisia radikaalejako? hienoja iltoja. Se vaan, että Kreikassa ravintoloiden tupakkalaki tuli ja meni. Kotiin tultua on aina niin nostalginen fiilis kun vaatteet löyhkäävät. Thank God or whoever for tupakkalaki.
Teinpäs helkkarin hyvää kastiketta sipulista, vakosipulista, paprikasta, tomaatista, raastetusta porkkanasta ja kesäkurpitsasta, sikajauhelihasta, savupekonista, lehtipersiljasta, etikasta, sitruunasta, pippurista, chilistä, rakuunasta ja kanaliemikuutioista. Ne raaka-aineet, ne raaka-aineet..
Esitys oli ilmoitettu alkavaksi klo 8 ja jo noin yhdeksän aikaan saatiin homma käyntiin. Leffan alussa selvitettiin kädestä pitäen miten ”monetary system” toimii ja miten on päädytty nykyisin vallalla olevaan tilanteeseen. Joo, kyllä me se tiedetään, ei siinä mitään. Katsojakumppanini kyllä kertoi kellojen kolisseen jo siinä vaiheessa kun Krishnamurti Zeitgeisteineen vedettiin kehiin. Pitkän alustuksen jälkeen seurasi ilmoitus: tähän kaikkeen on ratkaisu! Vai niin! Ja se on teknologia! What the f..! Sitten alkoi puhe Venus Projektista ja olo oli kuin jymäytetyllä nyt voi vaan olla.
Ei jääty jameihin. Aikaisemmin paikalla ollaan saatu lähituntumassa, suorastaan kosketusetäisyydellä nauttia varsin kyvykkäiden muusikoiden toimista. Viimeksi Dimitris Panteliaksen kvartetti soitti johtajansa (nuori kaveri) mallikkaita teoksia, virtuoottisine sooloineen. Harvinaisen hyvin instrumenttinsa hallitseva ja kohtelias rumpali teki työtään puolen metrin päässä pöydästämme. Kysyi, että soittaako liian lujaa. Me oltiin, että: Do your thing, boy! Ikävä kyllä ei saatu nimeä siinä muodossa, että olisi jäänyt mieleen. Dimitriksen kanssa juteltiin pitempäänkin ja mielessäni muhii nyt joku yhteistyöprojekti, johon liittyy ainakin tanssia, soittoa ja kuvaa.
Päätettiin mennä kantakafenioon heittämään haikeat jäähyväiset. Kuppilassa ei ollut muita kuin Stavros, manager. No, istuttiin vähän aikaa intoilemassa näkemästämme pöyristyttävyydestä huokean viinilasin äärellä. No, sitten siitä lähtemään ja kertomaan, että Ateena taakse jää. Vaihdettiin erilaisia osoitteita ja Stavros kävi hakemassa keittiöstä meille lähtiäislahjaksi pienen pullon ouzoa! Muutenkin miellä on ollut vaikeuksia saada maksaa juomistamme kyseisessä paikassa. Kanta-asiakkaat kaksi Kostasta, toinen entinen muusikko ja toinen entinen matkustajalaivan stuertti (70-vuotispäivä oli viikko sitten, sen kunniaksi hän maksoi laskumme!) kantoi vastuun kreikkalaisten maineesta vieraanvaraisen kansana. Perjantaisin kulmakippolassa (sillä ei ole nimeä) soi kreikkalainen musiikki, muusikot nuoria, partaisia radikaalejako? hienoja iltoja. Se vaan, että Kreikassa ravintoloiden tupakkalaki tuli ja meni. Kotiin tultua on aina niin nostalginen fiilis kun vaatteet löyhkäävät. Thank God or whoever for tupakkalaki.
Teinpäs helkkarin hyvää kastiketta sipulista, vakosipulista, paprikasta, tomaatista, raastetusta porkkanasta ja kesäkurpitsasta, sikajauhelihasta, savupekonista, lehtipersiljasta, etikasta, sitruunasta, pippurista, chilistä, rakuunasta ja kanaliemikuutioista. Ne raaka-aineet, ne raaka-aineet..
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Oi, voi Ateena
Ollaan kohta oltu eri kerroilla yhteensä kolme kuukautta Ateenassa ja vasta nyt käytiin arkeologisessa museossa. Valittiin sunnuntai, koska tähän aikaan vuodesta sunnuntaisin ei ole sisäänpääsymaksua. Havaitsimme, että monet tietävät tästä.
Museo on tietenkin komea ja monilta osin vertaansa vailla. On patsaita ja pystejä, kippoja ja kuppeja, veitsiä ja viikatteita arkaaisilta ajoilta ihan riittämiin. Huomaan, että museokumppanini kanssa viehätymme eri asioista. Hän on kiinnostunut historiasta ja elämästä entisinä aikoina. Minä olen kiinnostunut nykyajasta. Siinä missä hän antaa mielikuvituksensa lentää hahmotellessaan mielessään antiikin ajan kaupungin vilskettä tavallisena maanantaipäivänä, minä ihmettelen kuinka muutamasta säpäleestä saviastiaa on pystytty rekonstruoimaan kokonainen vaasi tai parista kivenmurikasta mahtava patsas. Joskus taas saatan olla kiinnostuneempi muista pällistelijöistä kuin suurella vaivalla esille asetuista esineistä. Muuten, eräät komeat lähes 3000 vuotta vanhat, sangen vahvapakaraiset ja – reitiset ihmisfiguurit toivat mieleeni muutamat tuntemani tanssijat.
Arkaaisista yli-ihmisistä tuli mieleeni nykyajan vastaavat ja siinä yhteydessä Cedar Lake Ballet. Siitä taas tuli mieleeni kuinka erilaista yleisöä eri tapahtumat keräävät Megaro Musikis – taloon. Tanssiesityksessä pisti silmään se, että sen yleisön korkeilla koroillaan tasapainoilevat naisihmiset hallitsivat jalkineidensa antamat haasteet paremmin kuin muiden tapahtumien vastaavat, noin keskimäärin. Mutta kyllä paikalle oli saapunut myös niitä, joiden kävelytyyli näillä tappajakengillä on – mielenkiintoinen, näin entisen tanssinopettajan näkökulmasta, avuton ja töksähtelevä, peppu pitkällä haavoittuva jotenkin, varmaan joidenkin miesten mieleen? Kyllä minäkin olen noilla taiteillut pitkin New Yorkin ja Pariisin katuja kummallisella 70-luvulla. Oliko se oikeasti olemassa? Siis 70-luku.
Yli kilo tomaatteja, 6 punaista suippoa paprikaa, puolikiloa punaisia salottisipuleita, kilo perunoita sekä porkkanoita, kaksi kiloa appelsiineja, yli kilo hauskan muotoisia kiivejä, kimppu liljoja, tuhti nippu lehtipersiljaa – hinta 7,10 €. Tämä viereiseltä katutorilta ja kaikki priimaa. Athinas-kadun kauppahallista 1 ½ kilon lampaankoipi 9 €, josta valmistimme ruoanlaittokumppanini reseptin mukaan karitsaa punaviinissä – pehmeän mureaa ja maukasta kuin mikä. Asuntolaamme lähes vastapäätä on sietämättömän hyvä leipomo, joka on auki aina. Leivät ovat toki maittavia, mutta makeat leivonnaiset vievät minulta järjen tai viimeisetkin vyötärön rippeet. Tätäkin tulee ikävä.
Museo on tietenkin komea ja monilta osin vertaansa vailla. On patsaita ja pystejä, kippoja ja kuppeja, veitsiä ja viikatteita arkaaisilta ajoilta ihan riittämiin. Huomaan, että museokumppanini kanssa viehätymme eri asioista. Hän on kiinnostunut historiasta ja elämästä entisinä aikoina. Minä olen kiinnostunut nykyajasta. Siinä missä hän antaa mielikuvituksensa lentää hahmotellessaan mielessään antiikin ajan kaupungin vilskettä tavallisena maanantaipäivänä, minä ihmettelen kuinka muutamasta säpäleestä saviastiaa on pystytty rekonstruoimaan kokonainen vaasi tai parista kivenmurikasta mahtava patsas. Joskus taas saatan olla kiinnostuneempi muista pällistelijöistä kuin suurella vaivalla esille asetuista esineistä. Muuten, eräät komeat lähes 3000 vuotta vanhat, sangen vahvapakaraiset ja – reitiset ihmisfiguurit toivat mieleeni muutamat tuntemani tanssijat.
Arkaaisista yli-ihmisistä tuli mieleeni nykyajan vastaavat ja siinä yhteydessä Cedar Lake Ballet. Siitä taas tuli mieleeni kuinka erilaista yleisöä eri tapahtumat keräävät Megaro Musikis – taloon. Tanssiesityksessä pisti silmään se, että sen yleisön korkeilla koroillaan tasapainoilevat naisihmiset hallitsivat jalkineidensa antamat haasteet paremmin kuin muiden tapahtumien vastaavat, noin keskimäärin. Mutta kyllä paikalle oli saapunut myös niitä, joiden kävelytyyli näillä tappajakengillä on – mielenkiintoinen, näin entisen tanssinopettajan näkökulmasta, avuton ja töksähtelevä, peppu pitkällä haavoittuva jotenkin, varmaan joidenkin miesten mieleen? Kyllä minäkin olen noilla taiteillut pitkin New Yorkin ja Pariisin katuja kummallisella 70-luvulla. Oliko se oikeasti olemassa? Siis 70-luku.
Yli kilo tomaatteja, 6 punaista suippoa paprikaa, puolikiloa punaisia salottisipuleita, kilo perunoita sekä porkkanoita, kaksi kiloa appelsiineja, yli kilo hauskan muotoisia kiivejä, kimppu liljoja, tuhti nippu lehtipersiljaa – hinta 7,10 €. Tämä viereiseltä katutorilta ja kaikki priimaa. Athinas-kadun kauppahallista 1 ½ kilon lampaankoipi 9 €, josta valmistimme ruoanlaittokumppanini reseptin mukaan karitsaa punaviinissä – pehmeän mureaa ja maukasta kuin mikä. Asuntolaamme lähes vastapäätä on sietämättömän hyvä leipomo, joka on auki aina. Leivät ovat toki maittavia, mutta makeat leivonnaiset vievät minulta järjen tai viimeisetkin vyötärön rippeet. Tätäkin tulee ikävä.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Voi Ateena, oi Ateena
Se tulee aina yllättäen, vaikka koko ajan lasketaan päiviä ja lähtöpäivästä ei ole epäselvyyttä, lähtöhaikeus iskee kun sitä vähiten odottaa. Minulle se tapahtui tänään.
Ateenan modernin taiteen museo (www.emst.gr) oli aikaisemmilla kerroilla jäänyt katsastamatta ja paikka korkattiin tänään. Sopivasti entisen Fix – panimon tiloihin värkätty näyttelypaikka on hieno, ei liian iso, mutta avara. Meneillään olevat näyttelyt, yksi retrospektiivinen Chronis Botsoglou, kreikkalaisen nykytaiteen vahva nimi ja yksi videoinstallaatiotyyppinen laajahko teos (Evanthia Tsantila, roomwithaview), olivat sharrastajan näkökulmasta vaikuttavia. Molemmat antoivat ajattelemisen aihetta omilla omituisilla tavoillaan.
Siitä matka jatkui Välimeren rantaan ratikalla ja kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan. Kun vihdoin pääsimme meren rantaan ja kauan kaivatun teekupin sekä särpimen ääreen kello oli jo paljon, veren sokeri liian alhaalla, pussitee järjettömän kallista (4 € per) ja särpimet kelvottomia – ja pitääkö sanoakaan: hinta /laatusuhde ei ollut kohdallaan. Kotimatka kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan.
Kuitenkin tai juuri siksi tuo haikeus hiipi sisuksiin, tulee oikein suru. No, vielä kolme kokonaista päivää. Otetaan niistä kaikki irti.
Ateenan modernin taiteen museo (www.emst.gr) oli aikaisemmilla kerroilla jäänyt katsastamatta ja paikka korkattiin tänään. Sopivasti entisen Fix – panimon tiloihin värkätty näyttelypaikka on hieno, ei liian iso, mutta avara. Meneillään olevat näyttelyt, yksi retrospektiivinen Chronis Botsoglou, kreikkalaisen nykytaiteen vahva nimi ja yksi videoinstallaatiotyyppinen laajahko teos (Evanthia Tsantila, roomwithaview), olivat sharrastajan näkökulmasta vaikuttavia. Molemmat antoivat ajattelemisen aihetta omilla omituisilla tavoillaan.
Siitä matka jatkui Välimeren rantaan ratikalla ja kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan. Kun vihdoin pääsimme meren rantaan ja kauan kaivatun teekupin sekä särpimen ääreen kello oli jo paljon, veren sokeri liian alhaalla, pussitee järjettömän kallista (4 € per) ja särpimet kelvottomia – ja pitääkö sanoakaan: hinta /laatusuhde ei ollut kohdallaan. Kotimatka kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan.
Kuitenkin tai juuri siksi tuo haikeus hiipi sisuksiin, tulee oikein suru. No, vielä kolme kokonaista päivää. Otetaan niistä kaikki irti.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Oi Ateena, voi Ateena
Taas ihana aurinkoinen kevätpäivä miljoonakaupungin sydämessä, ilma on kuin Suomen suvi parhaimmillaan. Olympionin villiintyneellä taka- tai alapihalla valko- ja kelta-apilat rehottavat ja kukat tuovat kesän tuoksun kaipaaviin sieraimiin.
Kreikan talouden ongelmat näkyvät tavalliselle ateenalaiskadun kuluttajalle lähinnä yleisenä ränsistymisenä ja suljettuina liikehuoneistoina. Jopa tunnetuilla kauppakaduilla on liiketiloja tyhjillään, ennen kuulumatonta näillä main. Joillakin syrjäkaduilla saattaa olla enemmän lopettaneita kuin toimivia puoteja. Toimivissakin orvot myyjäparat nököttävät hyljättyinä pelaten tietokonepelejä tai katsellen telvaria tai mietiskellen maailman pahuutta hartiat kyyryssä. Yhä useammat liikkeet ovat kiinalaisomistuksessa, totta kai, taloudellinen lamahan lisää halpatuotteiden myyntiä. Mutta eipä niidenkään liikevaihdossa taida olla aina hurraamista. No, nuo ihmiset ovat tottuneita liikkumaan, kun kauppa ei enää käy, siirrytään sinne, missä käy, seuraavaksi ehkä Kiinaan.
Kahden vuoden aikana kovasti lisääntynyt kerjäläisten ja kadulta kaupustelijoiden määrä ei kuitenkaan kerro pelkästään Kreikan kurjistumisesta vaan on esiin pilkistävä huippu jäävuoresta, jonka kokoa on mahdoton tietää. Mutta niin suuri se on, että siihen törmätessään Euroopassa vallalla oleva elämänmuoto luhistuu. Maahanmuuttajia on paljon ja lisää tulee, sille ei voi mitään. Ihmiset ovat aina liikkuneet paikasta toiseen paremman elämän toivossa, se on ihmisenä olemisen peruskamaa. Tästä syystä on eräskin pohjoinen kolkka saanut nimen Suomi.
Suomessakin virinnyt maahanmuuttajakeskustelu on eräs avaus oikeaan suuntaan ainakin siinä mielessä, että se nostaa asian esiin. Kuitenkin esimerkiksi maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvien huuto on ininää suhteessa ongelman kokoon. Nyt tarvitaan poliittisia toimenpiteitä ja yksi niistä ei ole rajojen sulkeminen. Ne on kerran avattu, niitä ei saa enää kiinni. Siitä pitävät huolen mm. eri eteläeurooppalaisten maiden mafiat, jotka pyörittävät Välimerellä pakolaistuontia sekä katu- ja ihmiskauppaa ja kerjäläisbisnestä suurissa kaupungeissa. Hei poliitikot, nyt teitä tarvitaan! Tässä on oiva mahdollisuus pohtia muutakin kuin seuraavaa vaalikampanjaa ja tuoda politiikka takaisin politiikkaan.
Yksi upeimmista paikoista Ateenassa on musiikkitalo Megaro Musikis (translitterointi oma), jossa taas eilen sharrastin kulttuuria. Tällä kertaa meni harrastuksen puolelle, sillä kyseessä oli tanssiesitys. New Yorkin Cedar Lake Contemporary Ballet lumosi. Sanoin tanssia vähemmän seuranneelle matkakumppanilleni: tämän parempaa tanssia ei ole, yhtä hyvää kyllä, mutta ei parempaa. Tanssia maailman huipulta hämmästeltiin katsomon huipulta.
Kreikan talouden ongelmat näkyvät tavalliselle ateenalaiskadun kuluttajalle lähinnä yleisenä ränsistymisenä ja suljettuina liikehuoneistoina. Jopa tunnetuilla kauppakaduilla on liiketiloja tyhjillään, ennen kuulumatonta näillä main. Joillakin syrjäkaduilla saattaa olla enemmän lopettaneita kuin toimivia puoteja. Toimivissakin orvot myyjäparat nököttävät hyljättyinä pelaten tietokonepelejä tai katsellen telvaria tai mietiskellen maailman pahuutta hartiat kyyryssä. Yhä useammat liikkeet ovat kiinalaisomistuksessa, totta kai, taloudellinen lamahan lisää halpatuotteiden myyntiä. Mutta eipä niidenkään liikevaihdossa taida olla aina hurraamista. No, nuo ihmiset ovat tottuneita liikkumaan, kun kauppa ei enää käy, siirrytään sinne, missä käy, seuraavaksi ehkä Kiinaan.
Kahden vuoden aikana kovasti lisääntynyt kerjäläisten ja kadulta kaupustelijoiden määrä ei kuitenkaan kerro pelkästään Kreikan kurjistumisesta vaan on esiin pilkistävä huippu jäävuoresta, jonka kokoa on mahdoton tietää. Mutta niin suuri se on, että siihen törmätessään Euroopassa vallalla oleva elämänmuoto luhistuu. Maahanmuuttajia on paljon ja lisää tulee, sille ei voi mitään. Ihmiset ovat aina liikkuneet paikasta toiseen paremman elämän toivossa, se on ihmisenä olemisen peruskamaa. Tästä syystä on eräskin pohjoinen kolkka saanut nimen Suomi.
Suomessakin virinnyt maahanmuuttajakeskustelu on eräs avaus oikeaan suuntaan ainakin siinä mielessä, että se nostaa asian esiin. Kuitenkin esimerkiksi maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvien huuto on ininää suhteessa ongelman kokoon. Nyt tarvitaan poliittisia toimenpiteitä ja yksi niistä ei ole rajojen sulkeminen. Ne on kerran avattu, niitä ei saa enää kiinni. Siitä pitävät huolen mm. eri eteläeurooppalaisten maiden mafiat, jotka pyörittävät Välimerellä pakolaistuontia sekä katu- ja ihmiskauppaa ja kerjäläisbisnestä suurissa kaupungeissa. Hei poliitikot, nyt teitä tarvitaan! Tässä on oiva mahdollisuus pohtia muutakin kuin seuraavaa vaalikampanjaa ja tuoda politiikka takaisin politiikkaan.
Yksi upeimmista paikoista Ateenassa on musiikkitalo Megaro Musikis (translitterointi oma), jossa taas eilen sharrastin kulttuuria. Tällä kertaa meni harrastuksen puolelle, sillä kyseessä oli tanssiesitys. New Yorkin Cedar Lake Contemporary Ballet lumosi. Sanoin tanssia vähemmän seuranneelle matkakumppanilleni: tämän parempaa tanssia ei ole, yhtä hyvää kyllä, mutta ei parempaa. Tanssia maailman huipulta hämmästeltiin katsomon huipulta.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Mikä on sekundaharrastaja?
Sekundaharrastaja on tyyppi, joka harrastaa useita eri asioita, mutta ei mitään oikein kunnolla. Tällainen innostuu helposti eri asioista ja on kiinnostunut kutakuinkin kaikesta maan ja taivaan välillä. Koska tekemistä on niin paljon, mihinkään ei oikein ehdi paneutua ja syvällinen perehtyneisyys jää vain haaveeksi jos siksikään. Termi on keksimäni, olenhan sekundaharrastajan perikuva. Ilmiötä voi nimittää myös kevytharrastamiseksi, S.Hyrkäkseltä kuulemani "kevytsuru" - termiä mukaellen (kollektiivinen suru, joka saa hautakynttilämyyjät iloiseksi). Sekundaharrastaja sharrastaa ja hänellä on sharrastuksia.
Ateenassa uusia sharrastusavauksia
Olen juuri nyt Ateenassa, jossa sharrastuksiin on yllin kyllin mahdollisuuksia, niin kuin missä tahansa. Tämä onkin homman hyviä puolia: löysi itsensä mistä hyvänsä, aina löytyy joku uusi tai vanha juttu, josta voi innostua.
Liikuntapuolelta parasta täällä on sauvakävely tai paremminkin -kiipeily Likavittos-vuoren rinteillä. Olen nyt kolmatta kertaa täällä (aiemmat 2006, 2007) viettämässä neljää viikkoa ja kys. vuori on tullut varsin tutuksi. On käynyt hyvin ilmi, että sauvakävelyn maailmanvalloitus on vielä pahasti kesken. Ateenan korkein kerää porukkaa aivan kaikkialta maailmasta ja ainoastaan toiset suomalaiset ymmärtävät mistä on kyse. Asiaatuntemattomien reaktiot ovat monenmoisia avoimesta naurusta pelkoon. Harvalukuiset suomalaisturistit katsovat aktiivisesti poispäin ja heidän selkänsä kertovat: eikö noista pääse missään eroon!
Kulttuuria sharrastan mieluiten Megaro Musikissa, jossa tulee käytyä vähän väliä: eilen Barbirolli String Quartet ja tänään luvassa balettia, Cedar Lake Ballet. Ateenan musiikkitalo on huikea kyldyyripyhättö. Ulospäin se on valtava möhkäle, joka ei häikäise kuin koollaan, mutta sisällä on hulppeaa. Valoa, tilaa, avaruutta joka suuntaan. Salit ovat kauniita ja niissä on erinomainen akustiikka, ainakin näin sharrastajan kuulokulmasta.
Ateenassa asiaan kuuluvat tietenkin käynnit arkeologisilla saiteilla. Akropolis, Antiikin Agora, Kerameikos ja kaikki nuo ihmeelliset paikat, joissa voi kivikasojen keskellä haistella antiikin aikoja. Samat paikat käydään pällistelemässä uudestaan ja uudestaan tyyliin "jaa mikäs tämä nyt olikaan.." kuten kunnon sharrastajalle sopii.
Niin, uuttakin sharrastettavaa on sekundaharrastaja keksinyt. Liityin muutama päivä sitten naamakirjaan, vaikka olin aina kaikille kysyjille sanonut, että en minä. Olo siellä on kuin olisi humpsahtanut kesken kaiken liian pitkään jatkuneisiin bileisiin. Kaikki tuntuvat olevan siellä kuin kotonaan, itse, ainakin vielä aika hukassa. Olen kinunut kaikkia tuntemiani vanhoja partoja "kavereikseni" tietämättä mitä se oikein tarkoittaa. Minulla on nyt vajaa sata kaveria ja se tuntuu liian paljolta, jotta kaikkien kanssa olisi yhteydessä. Monella on satoja kavereita. Ehkä se vielä selviää.
Tämä blogizydeemi on sitten kaikkein uusin yritys. Olen tätä miettinyt vuosia ja päässäni ja joskus päissäni kirjoitellut näitä juttuja sharrastaessani jotain muuta. Tämä sekundaharrastajaideakin on jo pari vuotta vanha.
Saa nähdä nousevatko nämä uusimmat kokeilut sharrastukseksi asti tai peräti harrastukseksi vai antavatko tilaa vielä kiehtovimmille uutuuksille. On minulla harrastuksiakin, mutta niistä joksus toiste. Pitää lähteä sharrastamaan muuta.
Maiju
Ateenassa uusia sharrastusavauksia
Olen juuri nyt Ateenassa, jossa sharrastuksiin on yllin kyllin mahdollisuuksia, niin kuin missä tahansa. Tämä onkin homman hyviä puolia: löysi itsensä mistä hyvänsä, aina löytyy joku uusi tai vanha juttu, josta voi innostua.
Liikuntapuolelta parasta täällä on sauvakävely tai paremminkin -kiipeily Likavittos-vuoren rinteillä. Olen nyt kolmatta kertaa täällä (aiemmat 2006, 2007) viettämässä neljää viikkoa ja kys. vuori on tullut varsin tutuksi. On käynyt hyvin ilmi, että sauvakävelyn maailmanvalloitus on vielä pahasti kesken. Ateenan korkein kerää porukkaa aivan kaikkialta maailmasta ja ainoastaan toiset suomalaiset ymmärtävät mistä on kyse. Asiaatuntemattomien reaktiot ovat monenmoisia avoimesta naurusta pelkoon. Harvalukuiset suomalaisturistit katsovat aktiivisesti poispäin ja heidän selkänsä kertovat: eikö noista pääse missään eroon!
Kulttuuria sharrastan mieluiten Megaro Musikissa, jossa tulee käytyä vähän väliä: eilen Barbirolli String Quartet ja tänään luvassa balettia, Cedar Lake Ballet. Ateenan musiikkitalo on huikea kyldyyripyhättö. Ulospäin se on valtava möhkäle, joka ei häikäise kuin koollaan, mutta sisällä on hulppeaa. Valoa, tilaa, avaruutta joka suuntaan. Salit ovat kauniita ja niissä on erinomainen akustiikka, ainakin näin sharrastajan kuulokulmasta.
Ateenassa asiaan kuuluvat tietenkin käynnit arkeologisilla saiteilla. Akropolis, Antiikin Agora, Kerameikos ja kaikki nuo ihmeelliset paikat, joissa voi kivikasojen keskellä haistella antiikin aikoja. Samat paikat käydään pällistelemässä uudestaan ja uudestaan tyyliin "jaa mikäs tämä nyt olikaan.." kuten kunnon sharrastajalle sopii.
Niin, uuttakin sharrastettavaa on sekundaharrastaja keksinyt. Liityin muutama päivä sitten naamakirjaan, vaikka olin aina kaikille kysyjille sanonut, että en minä. Olo siellä on kuin olisi humpsahtanut kesken kaiken liian pitkään jatkuneisiin bileisiin. Kaikki tuntuvat olevan siellä kuin kotonaan, itse, ainakin vielä aika hukassa. Olen kinunut kaikkia tuntemiani vanhoja partoja "kavereikseni" tietämättä mitä se oikein tarkoittaa. Minulla on nyt vajaa sata kaveria ja se tuntuu liian paljolta, jotta kaikkien kanssa olisi yhteydessä. Monella on satoja kavereita. Ehkä se vielä selviää.
Tämä blogizydeemi on sitten kaikkein uusin yritys. Olen tätä miettinyt vuosia ja päässäni ja joskus päissäni kirjoitellut näitä juttuja sharrastaessani jotain muuta. Tämä sekundaharrastajaideakin on jo pari vuotta vanha.
Saa nähdä nousevatko nämä uusimmat kokeilut sharrastukseksi asti tai peräti harrastukseksi vai antavatko tilaa vielä kiehtovimmille uutuuksille. On minulla harrastuksiakin, mutta niistä joksus toiste. Pitää lähteä sharrastamaan muuta.
Maiju
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
