Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa II Maintenon

Maintenonissa oli mitä kaunein syksy meneillään. Ruska ehkä parhaimmillaan? Lämmintä sopivat 16–17 astetta lähteäkseni pyöräilemähän. Talossa on valmiina ihan kunnossa oleva kolmivaihteinen naisten Helkama. Sillä sitten sotkin menemään pitkin tuttuja tanhuvia, hampaat irvessä. Helevetin raskasta pitkästä aikaa, ylämäet. Jokainen kerta oli edellistä tuskaisempi, kunnes neljännellä kerralla Pohjois-Ranskaa kuritti ihan kunnon syystuuli. Lähdin silti reissuun. Ei olisi pitänyt. Kun vastatuulessa suhteellisen jyrkässä alamäessä jouduin polkemaan henkeni edestä päästäkseni eteenpäin, huusin kohti Beaucin ylängön upeinta ruskaa: PerkeLe! ja ajattelin: tämä oli tässä. Pari päivää kuljin jäykin jaloin ja laskin pakottavat takamukseni varovasti sohvalle - voi kuntoilun autuutta!

Villa Linna on soma ja kodikas pikku tönö rauhallisella omakotialueella ja sitä ympäröi sikäläisittäin kohtalaisen kokoinen, sievä piha. Mutta, mutta - ei edelleenkään nettiyhteyksiä! Kaipasimme niitä jo ensimmäisellä kerralla neljä vuotta sitten. Ranska on tietoliikenneyhteyksiltään kehitysmaa. Koko kaupungissa ei ole julkisia nettiyhteyksiä, lähimmät nettikahvilat ja sen sellaiset olivat Chartresin kaupungissa 20 km päässä. Eikä sielläkään niihin pääse kompastumaan. Aika usein tuli sanottua: nyt jos pääsis nettiin.. Ruoka oli kuitenkin hyvää, liiankin hyvää..

Edellä mainitun rajuilman ansiosta ruska siirtyi puista maahan eli lehdet satoivat peittämään maat ja mannut kahlattavaksi asti. Koska Villa Linnan mystistä puutarhuria ei näkynyt, pääsin harrastamaan suosikkikuntoilumuotoani eli hyötyliikuntaa. Ehkä lehtien haravoiminen ei ole kovin hohdokasta, mutta nautin suunnattomasti märkien lehtien siirtelystä paikasta toiseen. Ilmakin oli siihen mitä otollisin, pilvipoutaa 9 asteen verran.

Niin siinä kaksi viikkoa vierähti humps vaan eikä mitään mainitsemisen arvoista saatu aikaiseksi. Televisiota katsoin vähän niin kuin varastoon, tiedossahan oli, että sitä herkkua ei juurikaan ole tarjon tulevina kuukausina. Ranskalaiset rakastavat visailuja ja niin minäkin. Ne ovat sitä paitsi kielen oppimisen kannalta varsin hyödyllisiä.

Jätin siis pyöräilyn ja lehdetkin oli haravoitu parissa päivässä, niin oli pakko siirtyä sekundahölkkään eli hissuttelujuoksuun. Tiedäthän tuon lajin, jossa vauhti on sitä luokkaa, että jos hidastaisi vähääkään, niin menisi taaksepäin. Maintenonissa siihen on mitä ihanteellisin pikku metsikkö, jossa 50 - 60 min voi hissutella ilman, että törmää kehenkään paitsi siihen kaupungin toiseen suomalaiseen, joka sattuu myös asumaan Villa Linnassa..

Viimeisenä aamuna ennen matkaan lähtöä minä loihe siinä ihmettelemään, että miten onkin kaikki mennyt niin putkeen, sulavasti ja sujuvasti, noin vain ilman voimasanoja talo siivottu, pyykit pesty, laukut pakattu ja mitä kaikkea. Samalla mieleen hiipi taikauskoinen epäilys siitä, että jotain tulee menemään rajusti pieleen - tietäisi vain mitä.

Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa I Ruskan perään

Lähdettiin ruskan perään lokakuun lopussa. Hevonlahden puut olivat jo luopuneet lehdistään ja pihakin haravoitu. Ruskaa ryhdyttiin ajamaan takaa junalla. Ennen sitä oli kuitenkin tuskafestivaalit (vai oliko ne Kirjamessut) Hesassa ja matkatoverilla siellä diminutiivinen, pikku minikeikka.

TallinkSilja oli onnistunut myymään matkan Turusta tuhansille venäläisille. Tunsimme olevamme ulkomailla jo ennen Tukholmaa. Junamatka sieltä alkoi hulppeasti I luokassa. Jouduimme tosin odottelemaan Central Stationilla yli 3 tuntia sunnuntaina aamutuimaan. Vähäisien unien jälkeen se kävi käpälään.

Utuinen Ruotsi oli meitä jäljessä mitä ruskaan tulee. Mutta ei silti enää mitään väriloistoa. Juna kuljettikin meitä huimaa vauhtia kohti etelää. Köpiksen vaihdon luulimme olevan rupeaman toiseksi viimeinen, mutta lautta Saksan puolelle Puttgardeniin ei ottanutkaan junaa kyytiinsä vaan jouduimme raahaamaan kunnioitettavan painoiset matkatavaramme lautalle, ulos ja uuteen junaan.

Hampurissa vielä vaihto, oli jo ilta. Väsytti. Juna oli Kölnissa reippaat 20 min myöhässä eli elettiin seuraavaa varhaisaamua. Hotelli “Callas am Dom” oli pieni, mukava, siisti, mutta vailla äänieristyksiä. Baarien suljettua ovensa alla kulkevaa kävelykatua tallustivat hilpeällä ja meluisalla tuulella olevat yöeläjät kohti asemaa. Voisi päätellä, että baarit sulkeutuvat Kölnissä maanantaiaamuisin noin klo 3.

Aamiaishuone oli sopivasti juuri meidän huoneen oven ulkopuolella ja saksalaiset eläkeläiset ryntäsivät heti klo 7 ahtamaan ihan kohtuullista aamiaismenyytä kailottaviin kitoihinsa. Suomalaiset sentään ymmärtävät pitää suunsa kiinni syödessä, ainakin aamiaisella. Katedraali hamusi pilviä ja aloitti kumunsa kahdeksan pintaan. Nuku nyt siinä sitten.

Thalys - juna toi meidät Brysselin kautta ja läpi ruskaisten maisemien Pariisiin Gare du Nordille, josta fiksusti otimme taksin Gare Montparnasselle. Pääsin loistamaan ranskan taidollani, mamu - kuskin kielitaito oli vain vähän omaani parempi, siis sangen heikko. Hyvin tultiin juttuun, kehaisin vielä matkan päätteeksi hänen ammattitaitoaan, olihan sentään tyypillinen miljoonakaupungin maanantai-iltapäivän liikennekaaos. Olimme molemmat tyytyväisiä.

Pariisin Montparnassen asemalla oli kirjamessumainen väentungos, josta kuitenkin selvisimme kunnialla Maintenonin junaan ja vihdoin Villa Linnaan. Hevonlahdesta laskien matka oli kestänyt melkein 4 päivää. Suosittelen lämpimästi kyseistä matkustustapaa välillä Suomi - Pariisi kaikille, joilla on taipumusta masokismiin.