”Lähetän kovat terveiset ministeri Pekkariselle: Kiitti Mauri!” Kovat. Kiitti. Jyrki Katainen kertoi YLEn toimittajalle myös olevansa ”mielettömän onnellinen”.
Hallitus esitti siis luvan antamista kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Maurin takinkääntö sai Jyrkin onnelliseksi. Miksi? Koska ydinvoimalobbarikaverit saivat työtehtävänsä haluttuun päätökseen? Koska on ihanaa saada paljon energiaa tarvitsevan teollisuuden patut tyytyväisiksi? Koska Keskustapuolue on lopullisesti kääntänyt virallisen linjansa, Kokoomusta myötäillen, kovien arvojen Suomea kohti? Kaikkea tuota ja paljon muuta? Sanojensa mukaan hän on mielettömän onnellinen siitä, että hallitus pystyi kokoamaan kovan paketin tulevaisuuden energiatavoitteisiin pääsemiseksi.
Minulla on ollut kyseenalainen ilo tutustua Jyrki-boyn ainekirjoitustaitoon Warkauden lehden pääkirjoitussivulla. Nykyään jätän ne parhaani mukaan lukematta. Puolestahäpeä ei ole nasta fiilis. Tuo punaposkinen pikkupoika, jolla on miehen ääni, on nyt joka tapauksessa mielettömän onnellinen. Ehkä hän on onnellinen siksi, että toteutuessaan hallituksen ydinvoimalaesitys asettaa hänenkin jälkikasvunsa varsin hankalien ongelmien eli kovien haasteiden eteen.
Keskustan julkisen profiilin muuttuminen viime vuosien aikana on ollut vähintäänkin hämmentävää, ei ainoastaan meille kaiken epäilijöille vaan myös julkikepulaisille. Tämä viimeinen tempaus (=ydinvoimamielenmuutos) panee arvelemaan, että Vanhasmatti lähipiireineen on kademielellä seurannut Kokoomuksen porhallusta maan suurimmaksi puolueeksi ja yrittää nyt saada Keskustan samoin kovin eväin asemansa edellyttämään äänioikeutettujen suosioon.
Suomen hallitus haluaa siis lähettää kovan viestin raskaalle teollisuudelle, että täältähän ei energia lopu, kyllä täällä kannattaa investoida, pitää teollista tuotantoa, vaikka uusiutuvia energialähteisiin tulevaisuudessa (pakon edessä) panostetaankin. Tiedämmehän kaikki, että energiaa ostetaan sieltä, mistä sitä halvimmalla saa. Tälläkin hetkellä samalla kun sähköä ostetaan muualta, suomalaista sähköä myydään ulkomaille. Mikä takaa sen, ettei näin kävisi jatkossa? Ei mikään! Päinvastoin, on hyvin todennäköistä, että Suomesta tulee ydinenergiasähkön tuottajamaa. Näitä asioita koskeviin kysymyksiin ei esityksen tehneiltä näytä saavan vastausta. Ne kierretään aina enemmän tai vähemmän ovelasti; Mauri Pekkarinen onkin kiertelyn ja poliittisen paskanjauhannan kruunattu kuningas, tupee osuvasti keikkuu kruununa päälaella. Toivon, että hänestä tulee Keskustapuoleen puheenjohtaja. Olenko liian ilkeä?
Kaikessa hallituksen energiapolitiikkapuheessa jostain syystä halutaan vähätellä tai kokonaan vaieta energiasäästövaihtoehdosta. Mantrahan kuuluu: energian tarve lisääntyy niin ja niin paljon siihen ja siihen mennessä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, energian käyttö on Suomessa viime vuosina vähentynyt. Syynä tietenkin laman lisäksi raskaan teollisuuden siirtyminen vehreämmille laitumille. Näin on käynyt vaikka energiaa on ollut tarjolla yllin kyllin. Kuinka ollakaan StoraEnso ajoitti ilmoituksensa Varkauden tehtaan irtosanomisista ja sanomalehtipaperin tuotannon lopettamisesta juuri tälle päivälle. Kuin julistaakseen: tehän tanssitte meidän pillin mukaan, me teemme mitä haluamme.
On hyvä muistaa, että kaikki muuttuu koko ajan. On turha yrittää tarrautua olemassa oleviin tai häviäviin rakenteisiin. Maailma muuttuu Mauriseni. Nyt on aika ryhtyä pohtimaan sitä, kuinka energiaa kuluisi vähemmän ja vähemmän. ”Enemmän ja enemmän” on historiaa.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
torstai 22. huhtikuuta 2010
Kevät tulla piipertää
21.4. Koulussa aikoinaan joskus 60-luvulla kuulin kansanviisauden ”flunssa kestää hoitamatta 2 viikkoa, mutta hoidettuna 14 päivää”. Viime aikoina turhankin usein olen saanut todeta, että ”kyllä kansa tietää”. No, pääasia, että ohi on, taas kerran.
Vaikka kevät piipertääkin pikkuruisin askelin tänne raukoille rajoille, on sen lupaus kuitenkin vahvasti ilmassa. Näennäisen hiljaisen pinnan alla kuohuu ja kaikenlainen elämä on juuri purskahtamaisillaan täydellä voimalla uuteen alkuun. On suuri etuoikeus saada kokea kevät maalla. Ja kesä. Ja syksy. Ja talveakin osa.
Olen ollut kahtena päivänä risusavotalla lähimetsässä, hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Saunapuita on raahattu pihaan aimo keko ja kohta pokasaha laulaa. Ihmisen ruumis on tarkoitettu liikkumaan ja silloin kun siihen liittyy konkreettinen hyöty vaikka nyt saunapuiden muodossa, se on IHKUA. Siihen päälle Rantasauna ja avanto: kyllä, maailma, olen kaikesta huolimatta vielä elossa!
Sekundaharrastaja pääsi asian ytimeen ryhtyessään jokakeväiseen nikkarointipuuhaan: korjaamaan valmistamiaan terassin kesäkukkatelineitä. Aivan kuin kaikki muutkin käsityötuotokseni nämäkään eivät kestä lähempää tarkastelua. Parasta niissä on niiden harvinaisen pieni hiilijalanjälki: muutama puuvarastosta löytynyt jätelauta on kiinnitetty toisiinsa parilla naulalla ja maalattu seitsemän vuotta vanhalla maalilla. Hyvää on myös se, että ne toimivat. Katso kuva!
Hienoa nikkaroinnissa on ongelman ratkaisutilanteet; ensin suunnittelu, sitten raaka-aineiden etsiminen aitoista ja varastoista, seuraavaksi pähkäily kuinka löytyneistä tilpehööreistä saadaan aikaan haluttu tuote. Hankalin vaihe on varsinainen käsityö. Mutta kun intoa on enemmän kuin taitoa, ei haittaa vaikka peukalo on keskellä kämmentä. Luin vastikään jostain tutkimuksesta, jossa huomattiin, että kiroilu helpottaa. Otti päähän, että tuhlasin aikaani moisen lukemiseen; kyllä minä sen tiesin. Nikkarointi ja voimasanat kuuluvat saumattomasti yhteen.
Hei, tänään on keskiviikko ja radiosta tulee luontoilta. Voi onni ja autuus! Nyt Rantasaunaa lämmittämään ja radiota kuuntelemaan..
torstai 8. huhtikuuta 2010
Tuttu tilanne
Kun kotona on ollut kohta viikon alkaa vasta bongaamaan niitä asioita, joita täällä erityisesti arvostaa. Yksi on radio. Kuuntelukumppanini kanssa olemme YLE Radio 1:n suurkuluttajia, se on auki lähes tauotta koko päivän. Vain lasten- ja hartausohjelmat sekä toiset, kolmannet jne. uusinnat jäävät väliin. Lisäksi Radio Suomen kanavalta tulee joitakin ohjelmia, joiden kanssa haluan viettää aikaani. Luonto-Suomi on niistä tärkein. Olenhan luontosharrastaja! On hauska kuunnella todellisten harrastajien juttuja enemmän tai vähemmän mielenkiintoisista luonnon ilmiöistä ja havainnoista. Teen aina parhaani, että keskiviikkoiltana olen rantasaunalla yhtä aikaa parin Juhan, Askon, Pirkka-Pekan ja muiden mainioiden luontoentusiastien kanssa. Ja voi perr.., jos kanavalta tuleekin jääkiekko- tai futiskierros!
Joskus haaveilen, että soitan johonkin kontaktiohjelmaan, Luontoiltaan tai Kadonneisiin levyihin. ”Istun täällä rantasaunalla ja..”. Ehkä jonain päivänä.
Myös matkan kohokohdat alkavat piirtyä kirkkaampana esiin kokemusten sumusta. Yksi niistä oli Maria Callas pianokilpailu, jonka finaalia 14.3. keksittiin onneksemme mennä seuraamaan, minnekäs muualle kuin Megaro Musikisiin. Finaaliin oli päässyt kolme nuorta lupausta Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Japanista. Ensin kuulimme Beethovenia eteläkorealaistytön ihan mukiinmenevänä tulkintana. Sitten olikin vuorossa ”The Old War Horse” (ainoa mitä ymmärsimme kreikkalaisten juontajien paljosta puheesta, toinen heistä oli sikäläinen Uotisen Jore) eli Tšaikovskin Pianokonsertto nro 1 venäläisen väkivahvan, vielä hyvin poikamaisen raisun kaverin soittamana. Ei huono, sanoisi Jorekin.
Väliajan jälkeen oli Rahmaninovin Pianokonsertti nro 2:vuoro eli jopa sharrastajalle varsin tuttua - jos ei nyt huttua niin kuitenkin. Kun Tomoaki Yoshida kiirehti paikalle kevyesti, mutta hermostuneen herkkänä kuin tyttönen, vaikka on jo lähes kolmekymppinen mies, käännyin sanomaan taakseni: ”Tämä voittaa”. Kilpakumppanini nimittäin istui taaemmalla rivillä, koska ei akrofobialtaan kyennyt istumaan piippuhyllyn eturivillä, oltiin tosi korkealla. Tomoaki oli todella hermostunut eikä näyttänyt saavan palliaan millään oikealle korkeudelle. Lopulta hän antoi kaikkensa ja teki meihin suuren vaikutuksen; olin haltioissani, itkin. Kyllä siitä muutkin pitivät. Kun kolmas osa oli ohi, hän oli pyörtyä ja kun siitä tokeni kiittämään ihanan isällistä kapua, kutakuinkin lyyhistyi tämän syliin. Draamaa kuin hiihtokilpailuissa.
Sitten oli tuomariston päätöksen aika. Siirryimme rupusakin paikoilta tuomariston sijoille Grand Tierille jännittämään. Tuomio oli sikäli oikea, että Tomoaki sai parhaan palkinnon, toisen ja venäläinen ja korealainen saivat jaetun sijan, kolmannen. Varsinainen Grand Prix jäi siis jakamatta. Olin täysin tyrmistynyt. Kilpailu mikä kilpailu, osanottajat kilpailevat ensimmäisestä sijasta. Ihan kuin sadan metrin juoksukilpailussa ei jaettaisi ensimmäistä palkintoa, koska aika on liian heikko. Tällä menetelmällä Suomessa ei urheilukilpailuissa jaettaisi ensimmäisiä palkintoja juuri koskaan. Buuasin. Kaveri suhisi vieressä. Nautin tilanteesta: tuomariston paikalta sain osoittaa näkyvästi mielipiteeni. Herätin ansaittua huomiota. Hykertelin koko illan. Jälkeenpäin tajusin, että Maria Callas Grand Prix kilpailuorganisaatiolla rahat olivat loppuneet kesken, Grand Prix = 12 000 €, toinen sija 6 000 €! Hmm, tuttu tilanne.
Joskus haaveilen, että soitan johonkin kontaktiohjelmaan, Luontoiltaan tai Kadonneisiin levyihin. ”Istun täällä rantasaunalla ja..”. Ehkä jonain päivänä.
Myös matkan kohokohdat alkavat piirtyä kirkkaampana esiin kokemusten sumusta. Yksi niistä oli Maria Callas pianokilpailu, jonka finaalia 14.3. keksittiin onneksemme mennä seuraamaan, minnekäs muualle kuin Megaro Musikisiin. Finaaliin oli päässyt kolme nuorta lupausta Venäjältä, Etelä-Koreasta ja Japanista. Ensin kuulimme Beethovenia eteläkorealaistytön ihan mukiinmenevänä tulkintana. Sitten olikin vuorossa ”The Old War Horse” (ainoa mitä ymmärsimme kreikkalaisten juontajien paljosta puheesta, toinen heistä oli sikäläinen Uotisen Jore) eli Tšaikovskin Pianokonsertto nro 1 venäläisen väkivahvan, vielä hyvin poikamaisen raisun kaverin soittamana. Ei huono, sanoisi Jorekin.
Väliajan jälkeen oli Rahmaninovin Pianokonsertti nro 2:vuoro eli jopa sharrastajalle varsin tuttua - jos ei nyt huttua niin kuitenkin. Kun Tomoaki Yoshida kiirehti paikalle kevyesti, mutta hermostuneen herkkänä kuin tyttönen, vaikka on jo lähes kolmekymppinen mies, käännyin sanomaan taakseni: ”Tämä voittaa”. Kilpakumppanini nimittäin istui taaemmalla rivillä, koska ei akrofobialtaan kyennyt istumaan piippuhyllyn eturivillä, oltiin tosi korkealla. Tomoaki oli todella hermostunut eikä näyttänyt saavan palliaan millään oikealle korkeudelle. Lopulta hän antoi kaikkensa ja teki meihin suuren vaikutuksen; olin haltioissani, itkin. Kyllä siitä muutkin pitivät. Kun kolmas osa oli ohi, hän oli pyörtyä ja kun siitä tokeni kiittämään ihanan isällistä kapua, kutakuinkin lyyhistyi tämän syliin. Draamaa kuin hiihtokilpailuissa.
Sitten oli tuomariston päätöksen aika. Siirryimme rupusakin paikoilta tuomariston sijoille Grand Tierille jännittämään. Tuomio oli sikäli oikea, että Tomoaki sai parhaan palkinnon, toisen ja venäläinen ja korealainen saivat jaetun sijan, kolmannen. Varsinainen Grand Prix jäi siis jakamatta. Olin täysin tyrmistynyt. Kilpailu mikä kilpailu, osanottajat kilpailevat ensimmäisestä sijasta. Ihan kuin sadan metrin juoksukilpailussa ei jaettaisi ensimmäistä palkintoa, koska aika on liian heikko. Tällä menetelmällä Suomessa ei urheilukilpailuissa jaettaisi ensimmäisiä palkintoja juuri koskaan. Buuasin. Kaveri suhisi vieressä. Nautin tilanteesta: tuomariston paikalta sain osoittaa näkyvästi mielipiteeni. Herätin ansaittua huomiota. Hykertelin koko illan. Jälkeenpäin tajusin, että Maria Callas Grand Prix kilpailuorganisaatiolla rahat olivat loppuneet kesken, Grand Prix = 12 000 €, toinen sija 6 000 €! Hmm, tuttu tilanne.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
No johan on
Ahh, Hevonlahti ja rantasauna, vihdoin. Lauantaina rämmin yli polveen ulottuvassa märässä lumessa alas saunalle. Tein pienen reiän paksuun jäähän tuuralla, tarkistin paikat ja rämmin takaisin ylös. Tunnin matka (n. 200 m suuntaansa) vei kaikki voimani, en jaksanut kissaa sanoa tai edes ajatella. Tunnelma oli kuin Veikka Gustafssonilla epäonnistuneen ”piikin valloituksen” jälkeen. Enhän päässyt saunomaan saatikka avantoon.
Lämpimät ilmat kuitenkin häivyttivät lumimassoja sen verran, että sunnuntaina sain ensimmäiset löylyt rakkaassa rantasaunassani yli kahteen kuukauteen. Kauhalla kaivoin vettä pikku reiästä sankoihin, oli rankkaa. But worth it. Avantoa ei vielä ole, mutta käytän simulaattoria: tassuttelen löylystä reiän ääreen ja valelen jäävettä päälleni. Ei avanto, mutta sinne päin.
Eilenkin sain käydä nautiskelemassa maailman pehmeimmistä löylyistä. Saunaa märillä puilla lämmittäessä (=kuin jäitä polttelis) harjoittelin tulevan kesän näytelmän laulua. Yleisönä talviunilta heräilevät supikoirat ja karhut. Kilpailijoina myös maisemiin palanneet peipot. Kangaslammin Teatteriyhdistys esittää ensi kesänä kipaleen Taivaallisen Rauhan Majatalo, kirjoittanut Aki Luostarinen. Esitän Minnaa. Onneksi laulu on vitsikäs; haluan olla hauska ja naurettavakin, mutta en tahattomasti. Lauluinstrumenttini on aikojen saatossa, käytön puutteessa aikaslailla ruostunut.
Nukkumaan mennessä oli kummallinen olo, siis huono. En saanut koko yönä unta ja nousin aamulla sängystäni sikaväsyneenä ja äreänä ja kipeänä. Ei auttanut, oli lähdettävä Varkauteen asioille autoa katsastuttamaan, kauppaan jne. Auto oli nököttänyt kiltisti aitassa koko matkamme ajan, mutta oli kuitenkin päättänyt päästää virrat akusta pihalle. Onneksi apu oli tällä kertaa lähellä. Naapurin isäntä asuu puolen kilometrin päässä ja on täkäläinen elämän lankamme. Kotiin palattua tuomio kunnostani oli tyly: flunssan piru.
Voi perrr.. Ei rantasaunaa, eikä muutakaan liikuntaa ainakaan pariin päivään. Ruumiini huutaa liikettä ja pääni on tavallistakin tyhjempi (tyhmempi?).
Lämpimät ilmat kuitenkin häivyttivät lumimassoja sen verran, että sunnuntaina sain ensimmäiset löylyt rakkaassa rantasaunassani yli kahteen kuukauteen. Kauhalla kaivoin vettä pikku reiästä sankoihin, oli rankkaa. But worth it. Avantoa ei vielä ole, mutta käytän simulaattoria: tassuttelen löylystä reiän ääreen ja valelen jäävettä päälleni. Ei avanto, mutta sinne päin.
Eilenkin sain käydä nautiskelemassa maailman pehmeimmistä löylyistä. Saunaa märillä puilla lämmittäessä (=kuin jäitä polttelis) harjoittelin tulevan kesän näytelmän laulua. Yleisönä talviunilta heräilevät supikoirat ja karhut. Kilpailijoina myös maisemiin palanneet peipot. Kangaslammin Teatteriyhdistys esittää ensi kesänä kipaleen Taivaallisen Rauhan Majatalo, kirjoittanut Aki Luostarinen. Esitän Minnaa. Onneksi laulu on vitsikäs; haluan olla hauska ja naurettavakin, mutta en tahattomasti. Lauluinstrumenttini on aikojen saatossa, käytön puutteessa aikaslailla ruostunut.
Nukkumaan mennessä oli kummallinen olo, siis huono. En saanut koko yönä unta ja nousin aamulla sängystäni sikaväsyneenä ja äreänä ja kipeänä. Ei auttanut, oli lähdettävä Varkauteen asioille autoa katsastuttamaan, kauppaan jne. Auto oli nököttänyt kiltisti aitassa koko matkamme ajan, mutta oli kuitenkin päättänyt päästää virrat akusta pihalle. Onneksi apu oli tällä kertaa lähellä. Naapurin isäntä asuu puolen kilometrin päässä ja on täkäläinen elämän lankamme. Kotiin palattua tuomio kunnostani oli tyly: flunssan piru.
Voi perrr.. Ei rantasaunaa, eikä muutakaan liikuntaa ainakaan pariin päivään. Ruumiini huutaa liikettä ja pääni on tavallistakin tyhjempi (tyhmempi?).
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Onko elämää Istanbulin jälkeen
Rakas blogini, jos luulit, että olen unohtanut sinut tai peräti luopunut sinusta, luulit väärin. Istanbul vaan imi voimani tyystin ja vaivuin eräänlaiseen koomaan. Ateena on pikku tekijä Istanbuliin verrattuna, kuin pahainen pikkuveli. Olinhan vieraillut tuossa ”kaikkien kaupunkien äidissä” useinkin joskus viime vuosituhannella, mutta kai me molemmat olemme muuttuneet. Sultanahmetin moskeija ja Ayasofya, tokka kai, vielä jyhkeinä ja jylhinä uhmaavat aikaa ja ihmistä. Mutta turistibisnis on rumaa ja rasittavaa. Ihmispoloisia on aivan liikaa, ehkä jopa 20 miljoonaa + turistit päälle (ja niitähän, siis meitähän, riittää). Sitä paitsi yli kahden kuukauden reissu alkoi käydä käpälään.
Siellä me sitten tungeksimme ja kaikenmaailman sisäänheittäjät, mattokauppiaat ja muut bs-artistit puikkelehtivat saalistaen maksukyvyttömiä siinä missä maksukykyisiäkin. Olo on koko ajan kuin jymäytetyllä tai kohta sellaiseksi joutuvalla. ”Excuse me, where are you from?” on jokainen avaus. Kiinnostusta teeskentelevä, hymyilevä ”ystävä” unohtaa sinut heti kun käy ilmi, että et ole halukas luopumaan liiroistasi tai kun on saanut jokaisen irtoavan lantin. Tuntuu, että koko kaupunki on yhtä basaaria kunnes eksyy tai etsiytyy sivukujille, joissa vanhan Stambulin tunnelma on vielä aistittavissa. Miten ihanaa kun kukaan ei tyrkytä mitään!
Rehellisyyden nimissä on toki mainittava, että kun viimeksi yli 10 vuotta sitten vietin pari kuukautta Istanbulissa olin itse sillä toisella puolella. En tosin tyrkyttänyt kenellekään mitään, mutta saalistin asiakkaita mattokauppiaalle melkoisen mehevän bs-talkin voimin. En kadehdi ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan toimeentulonsa epävakaan turismin ja epävakaitten turistien parissa.
Nyt siis ollaan jo junassa kotia kohti matkalla. Edellinen junareissu olikin Ateenasta Istanbuliin, välipysäkkinä Thessaloniki. Kreikan maaseutu on varsin vaihtelevaa ja näin keväällä vehreä, välillä ihan valkoinen. Kai kevätesikot ja valkoapilat muodostavat paikoitellen valkoisia peittoja. Hedelmäpuut ovat niin täynnään valkoisia kukkia, että ne näyttävät samalta kuin pihamme puut lähtiessämme Suomesta.
Thessaloniki onkin sitten asia erikseen. Aution Ripa sanoi kerran Riihimäen asemalla, että se on elämän persläpi, tai jotain siihen suuntaan. Hän ei selvästikään ollut käynyt Thessalonikin asemalla tai nähnyt sen aseman seutua. Ilman kreikankielisiä kylttejä olisi ensin voinut luulla tulleensa pudotetuksi johonkin Leningradin esikaupunkiin. Rumia ränsistyneitä rakennuksia, vain autoille tarkoitetut kulkuväylät, ei yhtään ravintolaa kilometrin säteellä, vain pikaruokapaikkoja. Lähistöllä on myös ankea Chinatown ilman kiinalaista ravintolaa. Mutta, mutta, paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita, hymyileviä, kontrasti sangen mielenkiintoinen.
Matkustaminen on nykyaikana odottelua. Milloin odotetaan missäkin välineessä, jotta tultaisiin määränpäähän. Välillä odotellaan asemilla ja pysäkeillä. Thessalonikin asemalla matkustimme muutaman tunnin ennen kuin siirryimme makuuvaunuun odottamaan Istanbulia. Toista oli von Goethen matkustellessa 1700 – luvun lopulla, jolloin hän käytännöllisesti katsoen käveli tai ratsasti Italian reissunsa. Kärryt ja muut kulkuvälineet olivat matkatavaroita varten. No, hän viettikin matkallaan pari vuotta 1786–88. Italian matka päiväkirjoineen on matkakirjojen klassikko, ihan mainio opus.
Siellä me sitten tungeksimme ja kaikenmaailman sisäänheittäjät, mattokauppiaat ja muut bs-artistit puikkelehtivat saalistaen maksukyvyttömiä siinä missä maksukykyisiäkin. Olo on koko ajan kuin jymäytetyllä tai kohta sellaiseksi joutuvalla. ”Excuse me, where are you from?” on jokainen avaus. Kiinnostusta teeskentelevä, hymyilevä ”ystävä” unohtaa sinut heti kun käy ilmi, että et ole halukas luopumaan liiroistasi tai kun on saanut jokaisen irtoavan lantin. Tuntuu, että koko kaupunki on yhtä basaaria kunnes eksyy tai etsiytyy sivukujille, joissa vanhan Stambulin tunnelma on vielä aistittavissa. Miten ihanaa kun kukaan ei tyrkytä mitään!
Rehellisyyden nimissä on toki mainittava, että kun viimeksi yli 10 vuotta sitten vietin pari kuukautta Istanbulissa olin itse sillä toisella puolella. En tosin tyrkyttänyt kenellekään mitään, mutta saalistin asiakkaita mattokauppiaalle melkoisen mehevän bs-talkin voimin. En kadehdi ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan toimeentulonsa epävakaan turismin ja epävakaitten turistien parissa.
Nyt siis ollaan jo junassa kotia kohti matkalla. Edellinen junareissu olikin Ateenasta Istanbuliin, välipysäkkinä Thessaloniki. Kreikan maaseutu on varsin vaihtelevaa ja näin keväällä vehreä, välillä ihan valkoinen. Kai kevätesikot ja valkoapilat muodostavat paikoitellen valkoisia peittoja. Hedelmäpuut ovat niin täynnään valkoisia kukkia, että ne näyttävät samalta kuin pihamme puut lähtiessämme Suomesta.
Thessaloniki onkin sitten asia erikseen. Aution Ripa sanoi kerran Riihimäen asemalla, että se on elämän persläpi, tai jotain siihen suuntaan. Hän ei selvästikään ollut käynyt Thessalonikin asemalla tai nähnyt sen aseman seutua. Ilman kreikankielisiä kylttejä olisi ensin voinut luulla tulleensa pudotetuksi johonkin Leningradin esikaupunkiin. Rumia ränsistyneitä rakennuksia, vain autoille tarkoitetut kulkuväylät, ei yhtään ravintolaa kilometrin säteellä, vain pikaruokapaikkoja. Lähistöllä on myös ankea Chinatown ilman kiinalaista ravintolaa. Mutta, mutta, paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita, hymyileviä, kontrasti sangen mielenkiintoinen.
Matkustaminen on nykyaikana odottelua. Milloin odotetaan missäkin välineessä, jotta tultaisiin määränpäähän. Välillä odotellaan asemilla ja pysäkeillä. Thessalonikin asemalla matkustimme muutaman tunnin ennen kuin siirryimme makuuvaunuun odottamaan Istanbulia. Toista oli von Goethen matkustellessa 1700 – luvun lopulla, jolloin hän käytännöllisesti katsoen käveli tai ratsasti Italian reissunsa. Kärryt ja muut kulkuvälineet olivat matkatavaroita varten. No, hän viettikin matkallaan pari vuotta 1786–88. Italian matka päiväkirjoineen on matkakirjojen klassikko, ihan mainio opus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
