Kun kahdestaan matkustelemme sitä aina silloin tällöin kaipaa muiden ihmisten, jos nyt ei seuraa, niin ainakin läsnäoloa. Siksi on tärkeää, että löydämme joka paikasta baarin tai jonkinasteisen kuppilan, missä voi vilkuilla jalkapalloa tv:stä ja paikallisia hiippareita.
Lyhyelläkin vierailulla on mukavaa, jos löytää oikein kantapaikan, missä meidät tunnetaan. Hondarribiassa paikkamme oli Lagunak, mikä on baskikieltä ja ei tarkoita laguunia vaan ystävyyttä tai jotain sinnepäin. Siinä meillä oli ystävä. Bilbaossa ei emme ehtineet saada kantiksen pätevyyttä mihinkään kippolaan, mutta yhdessä paikassa saimme melkein turpaamme.
Oli tärkeän matsin päivä, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Tulimme kesken kiihkeimpien vaiheiden pahaa aavistamatta pieneen baariin. Tapamme mukaan vain puolihuolimattomasti seurasimme ottelua tietämättä edes ketkä pelaavat, sikäläiset lyhenteet kun eivät olleet tuttuja. Paikalla oli puolisen tusinaa toisilleen ja henkilökunnalle tuttua jalkapalloentusiastia, jotka elivät täysin pelin tunnelmissa.
Sitten toinen joukkue teki maalin, mikä oli suunnaton pettymys varsinkin eräälle varsin kookkaalle ja karismaattiselle herralle. Hän raivosi täyttä kurkkua, ilmeisesti kirosi maan rakoon tuomarit ynnä muut. Seurasimme tilannetta huvittuneena, ehkä hieman naurahdimmekin, emme varmaankaan edes tälle kaverille vaan jotain ihan muuta. Siitähän tämä kimpaantui ja tuli ihan iholle huutamaan englanniksi, että hän vihaa Real Madridia ja kaikkia niitä, jotka ovat kyseisen joukkueen kannattajia. Me siinä sitten, ihan rennosti ja hymyillen, että hei, me ollaan Suomesta, ei me tiedetä näitä juttuja. Tähän kuumakalle tuhahti halveksien, mutta edelleen äänekkäästi, että mokomakin Suomi; minä nukun teidän Suomenne päällä. Meitä nauratti aika tavalla. Paikan omistajarouva vähän säikähti ja rupesi selittelemään, se on sellainen macho, ei teidän tarvitse välittää. Me oltiin vain, että de nada de nada, kaikki hyvin.
Kohta oli kuumakallekin viilentynyt sen verran, että rupesi kaduttamaan rumat sanat viattomille turisteille. Suurieleisesti hän maksoi viinimme ja pyysi anteeksi moneen kertaan. Mutisi kuitenkin samalla, että kun niin vihaa Real Madridia. Näin selvisi meillekin, että vastakkain olivat Athletic Club Bilbao ja Real Madrid ja edellinen hävisi 5-1. Hotellimme oli muuten aivan Athletic Clubin kotikentän vieressä. Ikäihmisenä olossa on se(kin) hyvä puoli, että seikkailuksi riittää varsin hyvin tämän kaltaiset sattumukset. Niitä sitten jälkeenpäin muistellaan ja naureskellaan.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa V Onni onnettomuudessa
Nyt jos koskaan päti vanha klisee: onni onnettomuudessa. Vaikka meni yli vuorokausi ennen kuin nimen sai taottua kaaliinsa, Hondarribia osoittautui aivan mahtavaksi pikkukaupungiksi. Baskit ovat miellyttävää porukkaa, ystävällisiä, mutta hyvällä tavalla ylpeitä. Kaupunki on erittäin siisti ja siellä kaikki pelaa, infraa myöten asiat kunnossa.
Hotelli sijaitsi vanhankaupungin autottomalla keskusaukiolla. Kun katsoi ulos ikkunasta, mistään ei voinut päätellä mitä vuosisataa eletään. Huone oli tosin pienehkö, mutta erittäin siisti ja saimme sen toimimaan. Henkilökunta nuorta ja suloista. Sääolot vaihtelivat aikatavalla, välillä satoi oikein kunnolla, mutta se ei tahtia haitannut. Nautimme Baskimaan menosta täysin rinnoin. Kaksi kertaa kävimme meidän mittapuumme mukaan vähän kalliimmassa paikassa syömässä meren antimia ja että oli hyvää, näitä ei hevin unohda!
Baskimaan vierailu oli huipentuva Bilbaon reissuun. Olimme varanneet siihen vain pari päivää ja yksi oli omistettu Guggenheim-museolle. Bilbao on myös hyvin siisti ja toimiva kaupunki. Ensimmäinen käyntimme keskustaan sattui vain sateiseen joulukadun avajaispäivään, jonka tungos oli matkamme huippua: tästä se ei enää pahene. Tuhannet ihmiset sateenvarjoineen matelivat pitkin ostoskatuja. Ja niitähän riitti, kävelykatuja toinen toisensa jälkeen, vieri vieressä putiikkeja, putiikkeja, niitä samoja, mitä kaikkialla muuallakin vastaavilla ostoskaduilla ympäri maailman. (Tuosta suorastaan kuvottavan suuresta tavarapaljoudesta me emme löydä mitään ostettavaa.) Ja tavaratalo El Corte Inglés.. no joo, ken ollut Stockan hulluilla päivillä.. Rahaa tuntuu riittävän, nämä ihmiset eivät olleet turisteja, vaan enemmän tai vähemmän paikallista porukkaa.
Frank Gehryn suunnittelema Bilbaon Guggenheim – museo on todellista WOW-arkkitehtuuria niin hyvässä kuin pahassa. Kaukaa se näyttää kieltämättä kiehtovalta ja komealta. Läheltä katsottuna se on aikamoinen rumilus, mutta vaikuttava yhtäkaikki. Modernin taiteen museona se on ihan omaa luokkaansa toimivuutensa ansiosta. Valtavasta koostaan huolimatta se ei hämännyt kiertelevää katsojaa, vaan koko ajan oli selvillä missä mennään ilman karttojakin. Esillä oli tietenkin hengästyttävä kattaus kaikenlaista, paljon puhuttelevaa ja koskettavaa. Amerikkalaisen nykytaiteen osuus on luonnollisesti musertava, joukossa kyllä oivia espanjalaisteoksiakin. Hieno kokemus.
Baskimaasta jäi kaiken kaikkiaan todella mukava muisto. Ehkä vielä palaamme.
Hotelli sijaitsi vanhankaupungin autottomalla keskusaukiolla. Kun katsoi ulos ikkunasta, mistään ei voinut päätellä mitä vuosisataa eletään. Huone oli tosin pienehkö, mutta erittäin siisti ja saimme sen toimimaan. Henkilökunta nuorta ja suloista. Sääolot vaihtelivat aikatavalla, välillä satoi oikein kunnolla, mutta se ei tahtia haitannut. Nautimme Baskimaan menosta täysin rinnoin. Kaksi kertaa kävimme meidän mittapuumme mukaan vähän kalliimmassa paikassa syömässä meren antimia ja että oli hyvää, näitä ei hevin unohda!
Baskimaan vierailu oli huipentuva Bilbaon reissuun. Olimme varanneet siihen vain pari päivää ja yksi oli omistettu Guggenheim-museolle. Bilbao on myös hyvin siisti ja toimiva kaupunki. Ensimmäinen käyntimme keskustaan sattui vain sateiseen joulukadun avajaispäivään, jonka tungos oli matkamme huippua: tästä se ei enää pahene. Tuhannet ihmiset sateenvarjoineen matelivat pitkin ostoskatuja. Ja niitähän riitti, kävelykatuja toinen toisensa jälkeen, vieri vieressä putiikkeja, putiikkeja, niitä samoja, mitä kaikkialla muuallakin vastaavilla ostoskaduilla ympäri maailman. (Tuosta suorastaan kuvottavan suuresta tavarapaljoudesta me emme löydä mitään ostettavaa.) Ja tavaratalo El Corte Inglés.. no joo, ken ollut Stockan hulluilla päivillä.. Rahaa tuntuu riittävän, nämä ihmiset eivät olleet turisteja, vaan enemmän tai vähemmän paikallista porukkaa.
Frank Gehryn suunnittelema Bilbaon Guggenheim – museo on todellista WOW-arkkitehtuuria niin hyvässä kuin pahassa. Kaukaa se näyttää kieltämättä kiehtovalta ja komealta. Läheltä katsottuna se on aikamoinen rumilus, mutta vaikuttava yhtäkaikki. Modernin taiteen museona se on ihan omaa luokkaansa toimivuutensa ansiosta. Valtavasta koostaan huolimatta se ei hämännyt kiertelevää katsojaa, vaan koko ajan oli selvillä missä mennään ilman karttojakin. Esillä oli tietenkin hengästyttävä kattaus kaikenlaista, paljon puhuttelevaa ja koskettavaa. Amerikkalaisen nykytaiteen osuus on luonnollisesti musertava, joukossa kyllä oivia espanjalaisteoksiakin. Hieno kokemus.
Baskimaasta jäi kaiken kaikkiaan todella mukava muisto. Ehkä vielä palaamme.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa IV Baskien yllätys
Siinä sitä sitten oltiin pahimpaan ruuhka-aikaan Pariisin vilkkaimmalla asemalla eikä tietoakaan miten siitä päästäisiin Iruniin, jossa odottaisi hotellihuone. Ranskan Hendaye ja Espanjan Irun ovat rajakaupunkeja ja toistensa rajanaapureita, oikeastaan samaa kaupunkia. Selvisi, että vaikka Iruniin ei enää sinä iltana junalla pääsisi, niin voisi mennä Hendayeen asti ja siitä voisi ottaa taksin hotelliin. No, ei niin paha, vaikka rahanmeno harmitti, päästäisiin kuitenkin määränpäähän helposti. Niinhän me luulimme.
Toisessa luokassa oli lentokonemaisen ahdasta, mutta matka eteni. Pudotettuamme matkatavaramme Hendayen asemalaiturille, sinne asti oli tullut vain muutama muu, ja katseltuamme ympärillemme paikka näytti epäilyttävän autiolta. Kyllä, autio se olikin. Kun saimme itsemme asemarakennuksen ulkopuolelle, ovet suljettiin, vain yksi nuori nainen värjötteli seinään nojaten ja kyytiä odottaen.
Ei muita ihmisiä, ei autoja, puhumattakaan takseista. Ystävällinen odottelija osasi hieman englantia ja kävi ilmi, että A. hän oli portugalilainen, B. odotti poikaystäväänsä ja C. oli menossa Espanjan puolelle. Hän lupasi kaverinsa puolesta, että tämä kyllä veisi meidät Irunin asemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsisi. Näin kävikin eikä tämä baski suostunut ottamaan mitään korvausta vaivannäöstään. Poskisuudelmin kiitimme ihmisrakasta pariskuntaa.
Kas vain, tämä asema oli ihan yhtä autio ja kiinni kuin edellinenkin. Tosin tämän asemarakennuksen seinään nojaava nuori mies ei tiennyt mitään, kohautteli vain olkapäitään. No, ei hätää, hotellinhan pitäisi olla ihan tuossa nurkan takana. Kaipa vielä jaksaisimme raahautua ylimääräisen 50 kg:n kanssa sinne asti. Aseman seinään kiinnitetystä kartasta ei löytynyt katua, jolla Hotel Palacete sijaitsee, joten lähdimme umpimähkään johonkin päin. Tässä vaiheessa oltiin jo seuraavan vuorokauden puolella. Koko kaupunki oli autio. Ei ristinsielua missään, ei edes autoja.
Onneksemme eräs juottola hääti kaksi viimeistä asiakastaan kadulle suoraan syliimme. Herrat olivat hieman nauttineita, mutta hyvällä tuulella, toisella välttävä englanti. Näytimme paperista hotellimme nimeä ja osoitetta. Kesti vähän aikaa ennen kuin sedät saivat meidät tajuamaan, että Hotel Palacete sijaitsee kokonaan toisessa, tosin läheisessä, kaupungissa Hondarribiassa. Siis missä? Ei hätää, sanoivat sedät ja toinen soitti kännykällään poliisit paikalle. Nämä ilmestyivät tuota pikaa leppoisesti kävellen ja kuuntelivat lievä hymynkare huulillaan setien selostusta tapahtuneesta. Paikalle tilattiin taksi ja puolen tunnin päästä seisoimme keskiaikaisen aukion keskellä Hotel Palaceten edessä kaupungissa, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.
Toisessa luokassa oli lentokonemaisen ahdasta, mutta matka eteni. Pudotettuamme matkatavaramme Hendayen asemalaiturille, sinne asti oli tullut vain muutama muu, ja katseltuamme ympärillemme paikka näytti epäilyttävän autiolta. Kyllä, autio se olikin. Kun saimme itsemme asemarakennuksen ulkopuolelle, ovet suljettiin, vain yksi nuori nainen värjötteli seinään nojaten ja kyytiä odottaen.
Ei muita ihmisiä, ei autoja, puhumattakaan takseista. Ystävällinen odottelija osasi hieman englantia ja kävi ilmi, että A. hän oli portugalilainen, B. odotti poikaystäväänsä ja C. oli menossa Espanjan puolelle. Hän lupasi kaverinsa puolesta, että tämä kyllä veisi meidät Irunin asemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsisi. Näin kävikin eikä tämä baski suostunut ottamaan mitään korvausta vaivannäöstään. Poskisuudelmin kiitimme ihmisrakasta pariskuntaa.
Kas vain, tämä asema oli ihan yhtä autio ja kiinni kuin edellinenkin. Tosin tämän asemarakennuksen seinään nojaava nuori mies ei tiennyt mitään, kohautteli vain olkapäitään. No, ei hätää, hotellinhan pitäisi olla ihan tuossa nurkan takana. Kaipa vielä jaksaisimme raahautua ylimääräisen 50 kg:n kanssa sinne asti. Aseman seinään kiinnitetystä kartasta ei löytynyt katua, jolla Hotel Palacete sijaitsee, joten lähdimme umpimähkään johonkin päin. Tässä vaiheessa oltiin jo seuraavan vuorokauden puolella. Koko kaupunki oli autio. Ei ristinsielua missään, ei edes autoja.
Onneksemme eräs juottola hääti kaksi viimeistä asiakastaan kadulle suoraan syliimme. Herrat olivat hieman nauttineita, mutta hyvällä tuulella, toisella välttävä englanti. Näytimme paperista hotellimme nimeä ja osoitetta. Kesti vähän aikaa ennen kuin sedät saivat meidät tajuamaan, että Hotel Palacete sijaitsee kokonaan toisessa, tosin läheisessä, kaupungissa Hondarribiassa. Siis missä? Ei hätää, sanoivat sedät ja toinen soitti kännykällään poliisit paikalle. Nämä ilmestyivät tuota pikaa leppoisesti kävellen ja kuuntelivat lievä hymynkare huulillaan setien selostusta tapahtuneesta. Paikalle tilattiin taksi ja puolen tunnin päästä seisoimme keskiaikaisen aukion keskellä Hotel Palaceten edessä kaupungissa, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa III Kohti Baskimaata
Vedettyämme ja raahattuamme matkapakaasit ja itsemme asemalle musta pilvi purjehti horisonttiin (tämä siis kuvainnollisesti). Juna-aikataulua oli syynätty tarkkaan ja moneen kertaan: juu tuolla on lähdettävä, jotta ehditään Irunin junaan, joka lähtisi Montparnassen asemalta klo 15:50. Kummaltakin oli vain jäänyt huomaamatta se pienen pieni D - kirjain, joka oli symboli sille, että juuri sinä maanantaina kaikista vuoden muista maanantaista poiketen ei tuo juna ollut kulussa.
Tapahtui kesällä: Yhden naisen yksityinen matkatoimisto oli elokuussa 2010 tehnyt merkittävän löydön: kahden hengen matkaliput TGV-junalla Pariisista Espanjan Iruniin ENSIMMÄISESSÄ LUOKASSA yhteensä 80 €! Euroopan junayhtiöt myyvät ennakkoon joskus matkoja käsittämättömän halvalla. Tämän matkan normaalihinta on kahdelta n. 250 € ja toisessakin luokassa 190 €. Aikamoinen löytö tälle matkatoimistolle. Sitä juhlistettiin kuohuviinillä ja siitä riitti juttua pitkään. Tämä matkatoimistovirkailijatäti oikein rallatteli pari päivää onnistuneen kaappauksen johdosta.
Takaisin Maintenonin asemalle. Seuraava juna lähtisi tunnin kuluttua ja silloin jäisi 10 minuuttia junanvaihtoon olettaen, että se olisi ajoissa. Paniikin kulma jo vilahti kun kuulutus kertoi, että Montparnasselle lähtisi bussi aseman edestä. Jippii olemme pelastuneet, jupisimme kun bussi kaartoi akveduktin alitse matkaan, ja kiva mennä bussilla. Mutta autobus menikin vain Rambouilletiin asti ja siitä olisi matkaa jatkettava paikallisjunalla. No, ei muuta kuin raahaamaan taas portaita alas ylös edelleenkin RRRaskaita matkalaukkuja.
Pelastusolosta ei ollut enää tietoakaan, kun juna ei inahtanutkaan siihen aikaan kun sen oli ilmoitettu lähtevän. Kun se vihdoin lähti 40 min myöhässä eli vielä pikkiriikkinen toive siitä, että ehditään kunnes selvisi mikä on paikallisjuna Pariisin lähiöissä. Pötkö tuskin pääsi vauhtiin kun jo hidastettiin seuraavaa pysäkkiä varten ja niitä riitti. Tuskin koskaan on statuksensa turistiksi vaihtanut matkatoimistovirkailijatäti ollut niin lähellä aivoinfarktia kuin siinä vaiheessa kun Ranskan rautateiden ylpeys pysähtyi juuri ennen Montparnassen asemaa odottamaan jotakin ja kellon viisarit osoittivat 15:50. Ja meidän ihanat ensimmäisen luokan paikkamme tyhjinä kiisivät 300 km tunnissa kohti Espanjaa.
Tapahtui kesällä: Yhden naisen yksityinen matkatoimisto oli elokuussa 2010 tehnyt merkittävän löydön: kahden hengen matkaliput TGV-junalla Pariisista Espanjan Iruniin ENSIMMÄISESSÄ LUOKASSA yhteensä 80 €! Euroopan junayhtiöt myyvät ennakkoon joskus matkoja käsittämättömän halvalla. Tämän matkan normaalihinta on kahdelta n. 250 € ja toisessakin luokassa 190 €. Aikamoinen löytö tälle matkatoimistolle. Sitä juhlistettiin kuohuviinillä ja siitä riitti juttua pitkään. Tämä matkatoimistovirkailijatäti oikein rallatteli pari päivää onnistuneen kaappauksen johdosta.
Takaisin Maintenonin asemalle. Seuraava juna lähtisi tunnin kuluttua ja silloin jäisi 10 minuuttia junanvaihtoon olettaen, että se olisi ajoissa. Paniikin kulma jo vilahti kun kuulutus kertoi, että Montparnasselle lähtisi bussi aseman edestä. Jippii olemme pelastuneet, jupisimme kun bussi kaartoi akveduktin alitse matkaan, ja kiva mennä bussilla. Mutta autobus menikin vain Rambouilletiin asti ja siitä olisi matkaa jatkettava paikallisjunalla. No, ei muuta kuin raahaamaan taas portaita alas ylös edelleenkin RRRaskaita matkalaukkuja.
Pelastusolosta ei ollut enää tietoakaan, kun juna ei inahtanutkaan siihen aikaan kun sen oli ilmoitettu lähtevän. Kun se vihdoin lähti 40 min myöhässä eli vielä pikkiriikkinen toive siitä, että ehditään kunnes selvisi mikä on paikallisjuna Pariisin lähiöissä. Pötkö tuskin pääsi vauhtiin kun jo hidastettiin seuraavaa pysäkkiä varten ja niitä riitti. Tuskin koskaan on statuksensa turistiksi vaihtanut matkatoimistovirkailijatäti ollut niin lähellä aivoinfarktia kuin siinä vaiheessa kun Ranskan rautateiden ylpeys pysähtyi juuri ennen Montparnassen asemaa odottamaan jotakin ja kellon viisarit osoittivat 15:50. Ja meidän ihanat ensimmäisen luokan paikkamme tyhjinä kiisivät 300 km tunnissa kohti Espanjaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
