Eilinen jami-ilta meni pyllylleen. Tapahtumien kulku seuraava: eilen iltapäivällä Likavittos – kuntoilureissullani Parafono - jazzklubin kahjo, israelilainen omistajatar huuteli perääni (”Hey you!” ei tiedä nimeäni) ja kutsui ennen jamsessiota esitettävää elokuvaa katsomaan (”it’s free” miksi hän sitä korosti?). No mikäs siinä, ja vielä ilmainen.
Esitys oli ilmoitettu alkavaksi klo 8 ja jo noin yhdeksän aikaan saatiin homma käyntiin. Leffan alussa selvitettiin kädestä pitäen miten ”monetary system” toimii ja miten on päädytty nykyisin vallalla olevaan tilanteeseen. Joo, kyllä me se tiedetään, ei siinä mitään. Katsojakumppanini kyllä kertoi kellojen kolisseen jo siinä vaiheessa kun Krishnamurti Zeitgeisteineen vedettiin kehiin. Pitkän alustuksen jälkeen seurasi ilmoitus: tähän kaikkeen on ratkaisu! Vai niin! Ja se on teknologia! What the f..! Sitten alkoi puhe Venus Projektista ja olo oli kuin jymäytetyllä nyt voi vaan olla.
Ei jääty jameihin. Aikaisemmin paikalla ollaan saatu lähituntumassa, suorastaan kosketusetäisyydellä nauttia varsin kyvykkäiden muusikoiden toimista. Viimeksi Dimitris Panteliaksen kvartetti soitti johtajansa (nuori kaveri) mallikkaita teoksia, virtuoottisine sooloineen. Harvinaisen hyvin instrumenttinsa hallitseva ja kohtelias rumpali teki työtään puolen metrin päässä pöydästämme. Kysyi, että soittaako liian lujaa. Me oltiin, että: Do your thing, boy! Ikävä kyllä ei saatu nimeä siinä muodossa, että olisi jäänyt mieleen. Dimitriksen kanssa juteltiin pitempäänkin ja mielessäni muhii nyt joku yhteistyöprojekti, johon liittyy ainakin tanssia, soittoa ja kuvaa.
Päätettiin mennä kantakafenioon heittämään haikeat jäähyväiset. Kuppilassa ei ollut muita kuin Stavros, manager. No, istuttiin vähän aikaa intoilemassa näkemästämme pöyristyttävyydestä huokean viinilasin äärellä. No, sitten siitä lähtemään ja kertomaan, että Ateena taakse jää. Vaihdettiin erilaisia osoitteita ja Stavros kävi hakemassa keittiöstä meille lähtiäislahjaksi pienen pullon ouzoa! Muutenkin miellä on ollut vaikeuksia saada maksaa juomistamme kyseisessä paikassa. Kanta-asiakkaat kaksi Kostasta, toinen entinen muusikko ja toinen entinen matkustajalaivan stuertti (70-vuotispäivä oli viikko sitten, sen kunniaksi hän maksoi laskumme!) kantoi vastuun kreikkalaisten maineesta vieraanvaraisen kansana. Perjantaisin kulmakippolassa (sillä ei ole nimeä) soi kreikkalainen musiikki, muusikot nuoria, partaisia radikaalejako? hienoja iltoja. Se vaan, että Kreikassa ravintoloiden tupakkalaki tuli ja meni. Kotiin tultua on aina niin nostalginen fiilis kun vaatteet löyhkäävät. Thank God or whoever for tupakkalaki.
Teinpäs helkkarin hyvää kastiketta sipulista, vakosipulista, paprikasta, tomaatista, raastetusta porkkanasta ja kesäkurpitsasta, sikajauhelihasta, savupekonista, lehtipersiljasta, etikasta, sitruunasta, pippurista, chilistä, rakuunasta ja kanaliemikuutioista. Ne raaka-aineet, ne raaka-aineet..
maanantai 22. maaliskuuta 2010
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Oi, voi Ateena
Ollaan kohta oltu eri kerroilla yhteensä kolme kuukautta Ateenassa ja vasta nyt käytiin arkeologisessa museossa. Valittiin sunnuntai, koska tähän aikaan vuodesta sunnuntaisin ei ole sisäänpääsymaksua. Havaitsimme, että monet tietävät tästä.
Museo on tietenkin komea ja monilta osin vertaansa vailla. On patsaita ja pystejä, kippoja ja kuppeja, veitsiä ja viikatteita arkaaisilta ajoilta ihan riittämiin. Huomaan, että museokumppanini kanssa viehätymme eri asioista. Hän on kiinnostunut historiasta ja elämästä entisinä aikoina. Minä olen kiinnostunut nykyajasta. Siinä missä hän antaa mielikuvituksensa lentää hahmotellessaan mielessään antiikin ajan kaupungin vilskettä tavallisena maanantaipäivänä, minä ihmettelen kuinka muutamasta säpäleestä saviastiaa on pystytty rekonstruoimaan kokonainen vaasi tai parista kivenmurikasta mahtava patsas. Joskus taas saatan olla kiinnostuneempi muista pällistelijöistä kuin suurella vaivalla esille asetuista esineistä. Muuten, eräät komeat lähes 3000 vuotta vanhat, sangen vahvapakaraiset ja – reitiset ihmisfiguurit toivat mieleeni muutamat tuntemani tanssijat.
Arkaaisista yli-ihmisistä tuli mieleeni nykyajan vastaavat ja siinä yhteydessä Cedar Lake Ballet. Siitä taas tuli mieleeni kuinka erilaista yleisöä eri tapahtumat keräävät Megaro Musikis – taloon. Tanssiesityksessä pisti silmään se, että sen yleisön korkeilla koroillaan tasapainoilevat naisihmiset hallitsivat jalkineidensa antamat haasteet paremmin kuin muiden tapahtumien vastaavat, noin keskimäärin. Mutta kyllä paikalle oli saapunut myös niitä, joiden kävelytyyli näillä tappajakengillä on – mielenkiintoinen, näin entisen tanssinopettajan näkökulmasta, avuton ja töksähtelevä, peppu pitkällä haavoittuva jotenkin, varmaan joidenkin miesten mieleen? Kyllä minäkin olen noilla taiteillut pitkin New Yorkin ja Pariisin katuja kummallisella 70-luvulla. Oliko se oikeasti olemassa? Siis 70-luku.
Yli kilo tomaatteja, 6 punaista suippoa paprikaa, puolikiloa punaisia salottisipuleita, kilo perunoita sekä porkkanoita, kaksi kiloa appelsiineja, yli kilo hauskan muotoisia kiivejä, kimppu liljoja, tuhti nippu lehtipersiljaa – hinta 7,10 €. Tämä viereiseltä katutorilta ja kaikki priimaa. Athinas-kadun kauppahallista 1 ½ kilon lampaankoipi 9 €, josta valmistimme ruoanlaittokumppanini reseptin mukaan karitsaa punaviinissä – pehmeän mureaa ja maukasta kuin mikä. Asuntolaamme lähes vastapäätä on sietämättömän hyvä leipomo, joka on auki aina. Leivät ovat toki maittavia, mutta makeat leivonnaiset vievät minulta järjen tai viimeisetkin vyötärön rippeet. Tätäkin tulee ikävä.
Museo on tietenkin komea ja monilta osin vertaansa vailla. On patsaita ja pystejä, kippoja ja kuppeja, veitsiä ja viikatteita arkaaisilta ajoilta ihan riittämiin. Huomaan, että museokumppanini kanssa viehätymme eri asioista. Hän on kiinnostunut historiasta ja elämästä entisinä aikoina. Minä olen kiinnostunut nykyajasta. Siinä missä hän antaa mielikuvituksensa lentää hahmotellessaan mielessään antiikin ajan kaupungin vilskettä tavallisena maanantaipäivänä, minä ihmettelen kuinka muutamasta säpäleestä saviastiaa on pystytty rekonstruoimaan kokonainen vaasi tai parista kivenmurikasta mahtava patsas. Joskus taas saatan olla kiinnostuneempi muista pällistelijöistä kuin suurella vaivalla esille asetuista esineistä. Muuten, eräät komeat lähes 3000 vuotta vanhat, sangen vahvapakaraiset ja – reitiset ihmisfiguurit toivat mieleeni muutamat tuntemani tanssijat.
Arkaaisista yli-ihmisistä tuli mieleeni nykyajan vastaavat ja siinä yhteydessä Cedar Lake Ballet. Siitä taas tuli mieleeni kuinka erilaista yleisöä eri tapahtumat keräävät Megaro Musikis – taloon. Tanssiesityksessä pisti silmään se, että sen yleisön korkeilla koroillaan tasapainoilevat naisihmiset hallitsivat jalkineidensa antamat haasteet paremmin kuin muiden tapahtumien vastaavat, noin keskimäärin. Mutta kyllä paikalle oli saapunut myös niitä, joiden kävelytyyli näillä tappajakengillä on – mielenkiintoinen, näin entisen tanssinopettajan näkökulmasta, avuton ja töksähtelevä, peppu pitkällä haavoittuva jotenkin, varmaan joidenkin miesten mieleen? Kyllä minäkin olen noilla taiteillut pitkin New Yorkin ja Pariisin katuja kummallisella 70-luvulla. Oliko se oikeasti olemassa? Siis 70-luku.
Yli kilo tomaatteja, 6 punaista suippoa paprikaa, puolikiloa punaisia salottisipuleita, kilo perunoita sekä porkkanoita, kaksi kiloa appelsiineja, yli kilo hauskan muotoisia kiivejä, kimppu liljoja, tuhti nippu lehtipersiljaa – hinta 7,10 €. Tämä viereiseltä katutorilta ja kaikki priimaa. Athinas-kadun kauppahallista 1 ½ kilon lampaankoipi 9 €, josta valmistimme ruoanlaittokumppanini reseptin mukaan karitsaa punaviinissä – pehmeän mureaa ja maukasta kuin mikä. Asuntolaamme lähes vastapäätä on sietämättömän hyvä leipomo, joka on auki aina. Leivät ovat toki maittavia, mutta makeat leivonnaiset vievät minulta järjen tai viimeisetkin vyötärön rippeet. Tätäkin tulee ikävä.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Voi Ateena, oi Ateena
Se tulee aina yllättäen, vaikka koko ajan lasketaan päiviä ja lähtöpäivästä ei ole epäselvyyttä, lähtöhaikeus iskee kun sitä vähiten odottaa. Minulle se tapahtui tänään.
Ateenan modernin taiteen museo (www.emst.gr) oli aikaisemmilla kerroilla jäänyt katsastamatta ja paikka korkattiin tänään. Sopivasti entisen Fix – panimon tiloihin värkätty näyttelypaikka on hieno, ei liian iso, mutta avara. Meneillään olevat näyttelyt, yksi retrospektiivinen Chronis Botsoglou, kreikkalaisen nykytaiteen vahva nimi ja yksi videoinstallaatiotyyppinen laajahko teos (Evanthia Tsantila, roomwithaview), olivat sharrastajan näkökulmasta vaikuttavia. Molemmat antoivat ajattelemisen aihetta omilla omituisilla tavoillaan.
Siitä matka jatkui Välimeren rantaan ratikalla ja kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan. Kun vihdoin pääsimme meren rantaan ja kauan kaivatun teekupin sekä särpimen ääreen kello oli jo paljon, veren sokeri liian alhaalla, pussitee järjettömän kallista (4 € per) ja särpimet kelvottomia – ja pitääkö sanoakaan: hinta /laatusuhde ei ollut kohdallaan. Kotimatka kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan.
Kuitenkin tai juuri siksi tuo haikeus hiipi sisuksiin, tulee oikein suru. No, vielä kolme kokonaista päivää. Otetaan niistä kaikki irti.
Ateenan modernin taiteen museo (www.emst.gr) oli aikaisemmilla kerroilla jäänyt katsastamatta ja paikka korkattiin tänään. Sopivasti entisen Fix – panimon tiloihin värkätty näyttelypaikka on hieno, ei liian iso, mutta avara. Meneillään olevat näyttelyt, yksi retrospektiivinen Chronis Botsoglou, kreikkalaisen nykytaiteen vahva nimi ja yksi videoinstallaatiotyyppinen laajahko teos (Evanthia Tsantila, roomwithaview), olivat sharrastajan näkökulmasta vaikuttavia. Molemmat antoivat ajattelemisen aihetta omilla omituisilla tavoillaan.
Siitä matka jatkui Välimeren rantaan ratikalla ja kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan. Kun vihdoin pääsimme meren rantaan ja kauan kaivatun teekupin sekä särpimen ääreen kello oli jo paljon, veren sokeri liian alhaalla, pussitee järjettömän kallista (4 € per) ja särpimet kelvottomia – ja pitääkö sanoakaan: hinta /laatusuhde ei ollut kohdallaan. Kotimatka kesti ja kesti. Ihmisiä oli liikkeellä tolkuttomasti eikä päässyt istumaan.
Kuitenkin tai juuri siksi tuo haikeus hiipi sisuksiin, tulee oikein suru. No, vielä kolme kokonaista päivää. Otetaan niistä kaikki irti.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Oi Ateena, voi Ateena
Taas ihana aurinkoinen kevätpäivä miljoonakaupungin sydämessä, ilma on kuin Suomen suvi parhaimmillaan. Olympionin villiintyneellä taka- tai alapihalla valko- ja kelta-apilat rehottavat ja kukat tuovat kesän tuoksun kaipaaviin sieraimiin.
Kreikan talouden ongelmat näkyvät tavalliselle ateenalaiskadun kuluttajalle lähinnä yleisenä ränsistymisenä ja suljettuina liikehuoneistoina. Jopa tunnetuilla kauppakaduilla on liiketiloja tyhjillään, ennen kuulumatonta näillä main. Joillakin syrjäkaduilla saattaa olla enemmän lopettaneita kuin toimivia puoteja. Toimivissakin orvot myyjäparat nököttävät hyljättyinä pelaten tietokonepelejä tai katsellen telvaria tai mietiskellen maailman pahuutta hartiat kyyryssä. Yhä useammat liikkeet ovat kiinalaisomistuksessa, totta kai, taloudellinen lamahan lisää halpatuotteiden myyntiä. Mutta eipä niidenkään liikevaihdossa taida olla aina hurraamista. No, nuo ihmiset ovat tottuneita liikkumaan, kun kauppa ei enää käy, siirrytään sinne, missä käy, seuraavaksi ehkä Kiinaan.
Kahden vuoden aikana kovasti lisääntynyt kerjäläisten ja kadulta kaupustelijoiden määrä ei kuitenkaan kerro pelkästään Kreikan kurjistumisesta vaan on esiin pilkistävä huippu jäävuoresta, jonka kokoa on mahdoton tietää. Mutta niin suuri se on, että siihen törmätessään Euroopassa vallalla oleva elämänmuoto luhistuu. Maahanmuuttajia on paljon ja lisää tulee, sille ei voi mitään. Ihmiset ovat aina liikkuneet paikasta toiseen paremman elämän toivossa, se on ihmisenä olemisen peruskamaa. Tästä syystä on eräskin pohjoinen kolkka saanut nimen Suomi.
Suomessakin virinnyt maahanmuuttajakeskustelu on eräs avaus oikeaan suuntaan ainakin siinä mielessä, että se nostaa asian esiin. Kuitenkin esimerkiksi maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvien huuto on ininää suhteessa ongelman kokoon. Nyt tarvitaan poliittisia toimenpiteitä ja yksi niistä ei ole rajojen sulkeminen. Ne on kerran avattu, niitä ei saa enää kiinni. Siitä pitävät huolen mm. eri eteläeurooppalaisten maiden mafiat, jotka pyörittävät Välimerellä pakolaistuontia sekä katu- ja ihmiskauppaa ja kerjäläisbisnestä suurissa kaupungeissa. Hei poliitikot, nyt teitä tarvitaan! Tässä on oiva mahdollisuus pohtia muutakin kuin seuraavaa vaalikampanjaa ja tuoda politiikka takaisin politiikkaan.
Yksi upeimmista paikoista Ateenassa on musiikkitalo Megaro Musikis (translitterointi oma), jossa taas eilen sharrastin kulttuuria. Tällä kertaa meni harrastuksen puolelle, sillä kyseessä oli tanssiesitys. New Yorkin Cedar Lake Contemporary Ballet lumosi. Sanoin tanssia vähemmän seuranneelle matkakumppanilleni: tämän parempaa tanssia ei ole, yhtä hyvää kyllä, mutta ei parempaa. Tanssia maailman huipulta hämmästeltiin katsomon huipulta.
Kreikan talouden ongelmat näkyvät tavalliselle ateenalaiskadun kuluttajalle lähinnä yleisenä ränsistymisenä ja suljettuina liikehuoneistoina. Jopa tunnetuilla kauppakaduilla on liiketiloja tyhjillään, ennen kuulumatonta näillä main. Joillakin syrjäkaduilla saattaa olla enemmän lopettaneita kuin toimivia puoteja. Toimivissakin orvot myyjäparat nököttävät hyljättyinä pelaten tietokonepelejä tai katsellen telvaria tai mietiskellen maailman pahuutta hartiat kyyryssä. Yhä useammat liikkeet ovat kiinalaisomistuksessa, totta kai, taloudellinen lamahan lisää halpatuotteiden myyntiä. Mutta eipä niidenkään liikevaihdossa taida olla aina hurraamista. No, nuo ihmiset ovat tottuneita liikkumaan, kun kauppa ei enää käy, siirrytään sinne, missä käy, seuraavaksi ehkä Kiinaan.
Kahden vuoden aikana kovasti lisääntynyt kerjäläisten ja kadulta kaupustelijoiden määrä ei kuitenkaan kerro pelkästään Kreikan kurjistumisesta vaan on esiin pilkistävä huippu jäävuoresta, jonka kokoa on mahdoton tietää. Mutta niin suuri se on, että siihen törmätessään Euroopassa vallalla oleva elämänmuoto luhistuu. Maahanmuuttajia on paljon ja lisää tulee, sille ei voi mitään. Ihmiset ovat aina liikkuneet paikasta toiseen paremman elämän toivossa, se on ihmisenä olemisen peruskamaa. Tästä syystä on eräskin pohjoinen kolkka saanut nimen Suomi.
Suomessakin virinnyt maahanmuuttajakeskustelu on eräs avaus oikeaan suuntaan ainakin siinä mielessä, että se nostaa asian esiin. Kuitenkin esimerkiksi maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvien huuto on ininää suhteessa ongelman kokoon. Nyt tarvitaan poliittisia toimenpiteitä ja yksi niistä ei ole rajojen sulkeminen. Ne on kerran avattu, niitä ei saa enää kiinni. Siitä pitävät huolen mm. eri eteläeurooppalaisten maiden mafiat, jotka pyörittävät Välimerellä pakolaistuontia sekä katu- ja ihmiskauppaa ja kerjäläisbisnestä suurissa kaupungeissa. Hei poliitikot, nyt teitä tarvitaan! Tässä on oiva mahdollisuus pohtia muutakin kuin seuraavaa vaalikampanjaa ja tuoda politiikka takaisin politiikkaan.
Yksi upeimmista paikoista Ateenassa on musiikkitalo Megaro Musikis (translitterointi oma), jossa taas eilen sharrastin kulttuuria. Tällä kertaa meni harrastuksen puolelle, sillä kyseessä oli tanssiesitys. New Yorkin Cedar Lake Contemporary Ballet lumosi. Sanoin tanssia vähemmän seuranneelle matkakumppanilleni: tämän parempaa tanssia ei ole, yhtä hyvää kyllä, mutta ei parempaa. Tanssia maailman huipulta hämmästeltiin katsomon huipulta.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Mikä on sekundaharrastaja?
Sekundaharrastaja on tyyppi, joka harrastaa useita eri asioita, mutta ei mitään oikein kunnolla. Tällainen innostuu helposti eri asioista ja on kiinnostunut kutakuinkin kaikesta maan ja taivaan välillä. Koska tekemistä on niin paljon, mihinkään ei oikein ehdi paneutua ja syvällinen perehtyneisyys jää vain haaveeksi jos siksikään. Termi on keksimäni, olenhan sekundaharrastajan perikuva. Ilmiötä voi nimittää myös kevytharrastamiseksi, S.Hyrkäkseltä kuulemani "kevytsuru" - termiä mukaellen (kollektiivinen suru, joka saa hautakynttilämyyjät iloiseksi). Sekundaharrastaja sharrastaa ja hänellä on sharrastuksia.
Ateenassa uusia sharrastusavauksia
Olen juuri nyt Ateenassa, jossa sharrastuksiin on yllin kyllin mahdollisuuksia, niin kuin missä tahansa. Tämä onkin homman hyviä puolia: löysi itsensä mistä hyvänsä, aina löytyy joku uusi tai vanha juttu, josta voi innostua.
Liikuntapuolelta parasta täällä on sauvakävely tai paremminkin -kiipeily Likavittos-vuoren rinteillä. Olen nyt kolmatta kertaa täällä (aiemmat 2006, 2007) viettämässä neljää viikkoa ja kys. vuori on tullut varsin tutuksi. On käynyt hyvin ilmi, että sauvakävelyn maailmanvalloitus on vielä pahasti kesken. Ateenan korkein kerää porukkaa aivan kaikkialta maailmasta ja ainoastaan toiset suomalaiset ymmärtävät mistä on kyse. Asiaatuntemattomien reaktiot ovat monenmoisia avoimesta naurusta pelkoon. Harvalukuiset suomalaisturistit katsovat aktiivisesti poispäin ja heidän selkänsä kertovat: eikö noista pääse missään eroon!
Kulttuuria sharrastan mieluiten Megaro Musikissa, jossa tulee käytyä vähän väliä: eilen Barbirolli String Quartet ja tänään luvassa balettia, Cedar Lake Ballet. Ateenan musiikkitalo on huikea kyldyyripyhättö. Ulospäin se on valtava möhkäle, joka ei häikäise kuin koollaan, mutta sisällä on hulppeaa. Valoa, tilaa, avaruutta joka suuntaan. Salit ovat kauniita ja niissä on erinomainen akustiikka, ainakin näin sharrastajan kuulokulmasta.
Ateenassa asiaan kuuluvat tietenkin käynnit arkeologisilla saiteilla. Akropolis, Antiikin Agora, Kerameikos ja kaikki nuo ihmeelliset paikat, joissa voi kivikasojen keskellä haistella antiikin aikoja. Samat paikat käydään pällistelemässä uudestaan ja uudestaan tyyliin "jaa mikäs tämä nyt olikaan.." kuten kunnon sharrastajalle sopii.
Niin, uuttakin sharrastettavaa on sekundaharrastaja keksinyt. Liityin muutama päivä sitten naamakirjaan, vaikka olin aina kaikille kysyjille sanonut, että en minä. Olo siellä on kuin olisi humpsahtanut kesken kaiken liian pitkään jatkuneisiin bileisiin. Kaikki tuntuvat olevan siellä kuin kotonaan, itse, ainakin vielä aika hukassa. Olen kinunut kaikkia tuntemiani vanhoja partoja "kavereikseni" tietämättä mitä se oikein tarkoittaa. Minulla on nyt vajaa sata kaveria ja se tuntuu liian paljolta, jotta kaikkien kanssa olisi yhteydessä. Monella on satoja kavereita. Ehkä se vielä selviää.
Tämä blogizydeemi on sitten kaikkein uusin yritys. Olen tätä miettinyt vuosia ja päässäni ja joskus päissäni kirjoitellut näitä juttuja sharrastaessani jotain muuta. Tämä sekundaharrastajaideakin on jo pari vuotta vanha.
Saa nähdä nousevatko nämä uusimmat kokeilut sharrastukseksi asti tai peräti harrastukseksi vai antavatko tilaa vielä kiehtovimmille uutuuksille. On minulla harrastuksiakin, mutta niistä joksus toiste. Pitää lähteä sharrastamaan muuta.
Maiju
Ateenassa uusia sharrastusavauksia
Olen juuri nyt Ateenassa, jossa sharrastuksiin on yllin kyllin mahdollisuuksia, niin kuin missä tahansa. Tämä onkin homman hyviä puolia: löysi itsensä mistä hyvänsä, aina löytyy joku uusi tai vanha juttu, josta voi innostua.
Liikuntapuolelta parasta täällä on sauvakävely tai paremminkin -kiipeily Likavittos-vuoren rinteillä. Olen nyt kolmatta kertaa täällä (aiemmat 2006, 2007) viettämässä neljää viikkoa ja kys. vuori on tullut varsin tutuksi. On käynyt hyvin ilmi, että sauvakävelyn maailmanvalloitus on vielä pahasti kesken. Ateenan korkein kerää porukkaa aivan kaikkialta maailmasta ja ainoastaan toiset suomalaiset ymmärtävät mistä on kyse. Asiaatuntemattomien reaktiot ovat monenmoisia avoimesta naurusta pelkoon. Harvalukuiset suomalaisturistit katsovat aktiivisesti poispäin ja heidän selkänsä kertovat: eikö noista pääse missään eroon!
Kulttuuria sharrastan mieluiten Megaro Musikissa, jossa tulee käytyä vähän väliä: eilen Barbirolli String Quartet ja tänään luvassa balettia, Cedar Lake Ballet. Ateenan musiikkitalo on huikea kyldyyripyhättö. Ulospäin se on valtava möhkäle, joka ei häikäise kuin koollaan, mutta sisällä on hulppeaa. Valoa, tilaa, avaruutta joka suuntaan. Salit ovat kauniita ja niissä on erinomainen akustiikka, ainakin näin sharrastajan kuulokulmasta.
Ateenassa asiaan kuuluvat tietenkin käynnit arkeologisilla saiteilla. Akropolis, Antiikin Agora, Kerameikos ja kaikki nuo ihmeelliset paikat, joissa voi kivikasojen keskellä haistella antiikin aikoja. Samat paikat käydään pällistelemässä uudestaan ja uudestaan tyyliin "jaa mikäs tämä nyt olikaan.." kuten kunnon sharrastajalle sopii.
Niin, uuttakin sharrastettavaa on sekundaharrastaja keksinyt. Liityin muutama päivä sitten naamakirjaan, vaikka olin aina kaikille kysyjille sanonut, että en minä. Olo siellä on kuin olisi humpsahtanut kesken kaiken liian pitkään jatkuneisiin bileisiin. Kaikki tuntuvat olevan siellä kuin kotonaan, itse, ainakin vielä aika hukassa. Olen kinunut kaikkia tuntemiani vanhoja partoja "kavereikseni" tietämättä mitä se oikein tarkoittaa. Minulla on nyt vajaa sata kaveria ja se tuntuu liian paljolta, jotta kaikkien kanssa olisi yhteydessä. Monella on satoja kavereita. Ehkä se vielä selviää.
Tämä blogizydeemi on sitten kaikkein uusin yritys. Olen tätä miettinyt vuosia ja päässäni ja joskus päissäni kirjoitellut näitä juttuja sharrastaessani jotain muuta. Tämä sekundaharrastajaideakin on jo pari vuotta vanha.
Saa nähdä nousevatko nämä uusimmat kokeilut sharrastukseksi asti tai peräti harrastukseksi vai antavatko tilaa vielä kiehtovimmille uutuuksille. On minulla harrastuksiakin, mutta niistä joksus toiste. Pitää lähteä sharrastamaan muuta.
Maiju
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
