Jatkokertomus: Talvea paossa. Osa IV Baskien yllätys

Siinä sitä sitten oltiin pahimpaan ruuhka-aikaan Pariisin vilkkaimmalla asemalla eikä tietoakaan miten siitä päästäisiin Iruniin, jossa odottaisi hotellihuone. Ranskan Hendaye ja Espanjan Irun ovat rajakaupunkeja ja toistensa rajanaapureita, oikeastaan samaa kaupunkia. Selvisi, että vaikka Iruniin ei enää sinä iltana junalla pääsisi, niin voisi mennä Hendayeen asti ja siitä voisi ottaa taksin hotelliin. No, ei niin paha, vaikka rahanmeno harmitti, päästäisiin kuitenkin määränpäähän helposti. Niinhän me luulimme.

Toisessa luokassa oli lentokonemaisen ahdasta, mutta matka eteni. Pudotettuamme matkatavaramme Hendayen asemalaiturille, sinne asti oli tullut vain muutama muu, ja katseltuamme ympärillemme paikka näytti epäilyttävän autiolta. Kyllä, autio se olikin. Kun saimme itsemme asemarakennuksen ulkopuolelle, ovet suljettiin, vain yksi nuori nainen värjötteli seinään nojaten ja kyytiä odottaen.

Ei muita ihmisiä, ei autoja, puhumattakaan takseista. Ystävällinen odottelija osasi hieman englantia ja kävi ilmi, että A. hän oli portugalilainen, B. odotti poikaystäväänsä ja C. oli menossa Espanjan puolelle. Hän lupasi kaverinsa puolesta, että tämä kyllä veisi meidät Irunin asemalle, jonka lähellä hotellimme sijaitsisi. Näin kävikin eikä tämä baski suostunut ottamaan mitään korvausta vaivannäöstään. Poskisuudelmin kiitimme ihmisrakasta pariskuntaa.

Kas vain, tämä asema oli ihan yhtä autio ja kiinni kuin edellinenkin. Tosin tämän asemarakennuksen seinään nojaava nuori mies ei tiennyt mitään, kohautteli vain olkapäitään. No, ei hätää, hotellinhan pitäisi olla ihan tuossa nurkan takana. Kaipa vielä jaksaisimme raahautua ylimääräisen 50 kg:n kanssa sinne asti. Aseman seinään kiinnitetystä kartasta ei löytynyt katua, jolla Hotel Palacete sijaitsee, joten lähdimme umpimähkään johonkin päin. Tässä vaiheessa oltiin jo seuraavan vuorokauden puolella. Koko kaupunki oli autio. Ei ristinsielua missään, ei edes autoja.

Onneksemme eräs juottola hääti kaksi viimeistä asiakastaan kadulle suoraan syliimme. Herrat olivat hieman nauttineita, mutta hyvällä tuulella, toisella välttävä englanti. Näytimme paperista hotellimme nimeä ja osoitetta. Kesti vähän aikaa ennen kuin sedät saivat meidät tajuamaan, että Hotel Palacete sijaitsee kokonaan toisessa, tosin läheisessä, kaupungissa Hondarribiassa. Siis missä? Ei hätää, sanoivat sedät ja toinen soitti kännykällään poliisit paikalle. Nämä ilmestyivät tuota pikaa leppoisesti kävellen ja kuuntelivat lievä hymynkare huulillaan setien selostusta tapahtuneesta. Paikalle tilattiin taksi ja puolen tunnin päästä seisoimme keskiaikaisen aukion keskellä Hotel Palaceten edessä kaupungissa, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.